17.11.2018

Käräjät

Jes, vihdoinkin postiluukkumme kolahti ja se paljon odotettu kirje saapui, juuri parahiksi ennen isänpäivää: "Teille on tiedoksianto käräjäoikeudessa." Onhan se hieman eriskummallista, että miten tuollaisen kirjeen saapuminen ilahduttikin meitä niin paljon, mutta hienoa, kun asiat nytkähtivät eteenpäin! Etenkin perhettäni ajatellen.

En luonnollisestikaan voi kommentoida tiedoksiannon sisältöä tarkemmin julkisesti, mutta sen voin paljastaa, että käräjien pääkäsittelypäivä on tiedossamme. Henkisellä tasolla tämä on iso voitto, ei tarvitse enää odotella ja elää epävarmuudessa. Olemme jälleen päivän ja hetken lähempänä sitä, että tämän kaiken saa jättää taakseen.

Ja kyllä minä muuten ihan oikean isänpäivälahjankin sain! Sellaiset ihanat taulut joihin oli painettu lastemme käden- ja jalanjäljet. Lisäksi kupillinen kuumaa kahvia ja vaimoni tekemä maittava aamupala sänkyyn, koen todella olevani siunattu ja onnekas!


MUTTA sitten lisää hyviä uutisia: olemme perustaneet vaimoni kanssa uuden, yhteisen parisuhdeblogin! Tästä johtui se hetken kestänyt "lusikukkoni", olin hieman pyörällä päästäni eikä oikein kulkenut. Mieleeni syntyi ristiriita kahden blogin välille. Riittäisivätkö paukkuni kahden blogin intensiiviseen ylläpitämiseen ja kirjoittamiseen? Mikä olisi henkilökohtaisten blogini kohtalo?

Koen edelleenkin tarvitsevani väylän myös näille julkisille terapiaistunnoilleni sekä tämän tyyppisille purkauksilleni ja ajatuksilleni, joten kyllä, jatkan kirjoittamista! Vastaisuudessa kuitenkin fokusoimme ensisijaisesti uuteen, yhteiseen blogiimme. Tämä tarkoittaa sitä, että jätämme omat blogimme taka-alalle, mutta aina sopivan inspiraation yllättäessä julkaisen edelleen täälläkin!

Meillä molemmilla on halu omien kokemustemme kautta auttaa ja rohkaista muita, joten tässä uudessa yhteisessä blogissamme lähestymme elämää nimenomaan avioliiton ja parisuhteen näkökulmasta katsottuna. Meidän suhteemme ei ole täydellinen, ja sehän tässä juuri parasta onkin! Miten muuten meillä voisi olla mitään annettavaakaan? Emme myöskään halua asettua kenenkään opettajiksi, mutta ehkä sinäkin voit löytää jotain samaistumispintaa elämänmakuisista kirjoituksistamme!


Käy tutustumassa uuteen blogiimme: www.sinetiksi.fi

29.10.2018

Perjantai ahdistus

Silloin kun käytin vielä alkoholia, elämässäni oli sellainen ajanjakso, että tapasin poiketa perjantaisin Alkon kautta hakemassa vodkapullon. Tuohon aikaan asuin sellaisessa poikamies kommuunissa, lähellä Helsingin keskustaa. Kotona väsäsin ensimmäisenä drinkin, ja niin viikon tiskit ja pölyt saivat hetkessä kuin siivet alleen. Voisi sanoa, että elin viikonloppuja varten.

Nykyään minusta tuntuu siltä, että viikonloput ovat kuin mustia aukkoja, jotka imevät tyytyväisyyttäni. En edes tajunnut sitä ensin, mutta nyt kun olen ollut jo useamman kuukauden nollalinjalla, viikonloput ovat alkaneet yhtäkkiä tuntua tyhjiltä. Olen huomattavasti innostuneempi maanantaista kuin perjantaista. Kelkka on siis kääntynyt aivan nurin niskoin: olen alkanut elää arkea varten.

"Herätä mut maanantaina man
Mä nukun takas arkeen arkiseen

Viikonlopun yli nyt ku tarkkaan harkitsen

Kuluva aika mun korvissa kohisee

Mut mä vaan nukun kunnes tää on ohitse

Pää tyynyyn torstaina viimeistään

Miks viilettää näin on viileempää

Niil on bileet ne kertoo niist biiseissään

Mut poika nukkuu ja pääs niist kiireistään"

Perjantai ahdistuksen ja turhautuneisuuden tunnetta on vaikea kuvailla, se täytyy kokea. On se ihmeellistä, miten ihmisen mieli tottuu tietynlaisiin rutiineihin. Päihteet ovat helppo oikotie onneen, mutta niillä ansaittu aivomyrsky on pohjimmiltaan lumetta. Minulla on sellainen tunne, että käsittelen parhaillaan erittäin tärkeää ajanjaksoa. Opetin itseni - lue aivoni - siihen, että päihteet olivat kuin maksimaaliin viritetty päänsisäinen palkintoseremonia, mutta jonka hintana arjen pienet mielihyvää tuottavat hetket alkoivatkin menettää merkitystään. Alan jälleen saada juonesta kiinni, mutta ei tällaisten tunteiden käsittely helppoakaan ole! 

Myös arki voi olla juhlaa..


..kun sen oikein oivaltaa! Olen aina ollut sellainen, että pienet asiat ovat tuottaneet minulle suurta iloa. Nyt olen kuitenkin joutunut asennoitumaan uudelleen, koska elämääni suuremmat päihdekokemukset sekoittivat hieman pakkaa. Kun ihminen elää vain juhlasta juhlaan tai elämyksestä elämykseen, niin kaikki muu siltä väliltä menettää merkityksensä. Arjesta tulee kuin selviytymistaistelua. Vieteri venyy ja paukkuu, ja kun perjantai koittaa, kuuluu sellainen pärähdys, että se resonoi vielä pitkään seuraavallakin viikolla. Viikonloput pitenevät, kunnes niin sanottua arkea ei ole enää ollenkaan, tai se ainakin muuttuu radikaalisti. 

Lopulta myös nämä elämykset ja juhlat alkavat menettää merkitystään. Se on fakta, että ihmisestä kuin ihmisestä loppuu jossain vaiheessa resurssit. On kuitenkin mahdollista kartuttaa niitä uudelleen, jossain vaiheessa vaaka sitten kellahtaa jälleen toiselle puolelle, mutta se vaatii aikaa ja oivalluksia. Päihteetön elämä on tietoinen valinta, joka ei missään nimessä voi pidemmällä tähtäimellä perustua tunteisiin! Kukaan ei selviä yksin, me olemme ihmisiä ja ihminen tarvitsee ihmistä. Älä jää yksin!

En minä kuitenkaan elämän elämyksiä vastaan ole, päin vastoin, monet elämykset voivat aidosti tuoda elämään myös iloa! Itse haaveilen tälläkin hetkellä esimerkiksi laskuvarjohypystä, ja vaikkapa vaeltamisesta. Saan kiksejä adrenaliinista, enkä näe siinä mitään väärää. Savusauna ja avanto, ah mikä nautinto! You name it! Arjesta voi siis aidosti oppia myös nauttimaan, juhlineen ja suruineen.

"Maanantaina, maanantaina
Herätä mut maanantaina
Koska taas on aika
Taas on aika käydä mun unteni mailla
En univelkaan untani lainaa
Kun herään on taas nukkumaanmenoaika
Päätä painaa pään tyynyyn painan taas
Herätä mut maanantaina man"

Sitaatit: Pyhimys - Herätä mut maanantaina

22.10.2018

Lusikukko

Aloittaessani tämän blogin, osasin odottaa että tämä päivä tulisi. Minulla olisi paljon sanottavaa, mutta sen sijaan että sanoisin sen, kierrän ympyrää, enkä tiedä oikein mitä seuraavaksi julkaisisin. Puolivalmiita kirjoituksia minulla on varastossa muutamia, mutta ei sittenkään tunnu oikealle julkaista niitä, ei ainakaan vielä.

Tietyllä tavalla olen pattitilanteessa. Minulla on valtava halu kirjoittaa sekä kehittyä kirjoittamisessa, mutta en oikein tiedä miten jatkaisin. Tähän on olemassa monia syitä, mutta suurimmat niistä ovat sellaisia mistä en voi vielä puhua. Uudet tuulet ovat siis hiljalleen alkaneet puhaltaa ja purjeet on nostettu. Tästä kuulette lähitulevaisuudessa lisää!


Minua on myös hieman hämmentänyt se, että estettyäni mahdollisuuden kommentoida anonyymisti, blogini kommentit loppuivat käytännössä kuin seinään. Hieman paradoksaalisesti minulla on ollut jopa ikävä näitä ilkeitä viestejä, joita etenkin alussa sain. Ne olivat kuin bensaa inspiraationi liekkeihin! Myönnän silti, että osa kommenteista pääsi hetkellisesti myös ihoni alle, jotkut viestit ovatkin olleet ärsyttävyydessään suorastaan nerokkaita. Välillä olen irvistellyt kiukusta, ja välillä revennyt nauramaan.

Olen myös koettanut pohtia mahdollisimman rehellisesti ja objektiivisesti sitä, että jos minä en olisikaan minä, niin millaisen kuvan saisin itse itsestäni pelkästään sosiaalisen median perusteella? Päätin siis julkaista Instagram tililleni kyselyn, jossa minulta/minusta saa kysyä mitä tahansa mieltään askarruttavaa. Kysymykset ja vastaukset kirjoitan sitten myöhemmin uuden tekstin muodossa ja julkaisen täällä blogissa.

Kaiken kaikkiaan blogini tilanne on tällä hetkellä se, että etenen inspiraation mukaan, mitään tiettyä julkaisupakotetta en itselleni aseta. Haluan, että julkaisujen sisältö pysyy aitona ja raikkaana! Malttamattomana odottelenkin jo, että pääsen kertomaan teille ne tuoreimmat uutiset, joista tuossa tekstin alussa jo vihjailinkin! 

27.9.2018

Löysässä hirressä

Hellou kaikki blogini seuraajat! Julkaistuani ensimmäisen kirjoitukseni 1.6.2018, en osannut edes kuvitella, että nyt reilu kolme kuukautta myöhemmin blogissani on vieraillut jo reippaasti yli 100 000 kävijää. Wau! Myös tekstejäni on luettu kymmeniä tuhansia kertoja. Kyllä, tämä vetää sanattomaksi: kiitos! Nyt on mielestäni täydellinen ajankohta jakaa teille tämän hetken kuulumiset, ja ajatuksiani tulevaisuuden suunnitelmista. Ensimmäisen kirjoitukseni voit lukea TÄSTÄ. Tervetuloa mukaan uudet lukijat!


Aloitin kirjoittamisen ikään kuin julkisena terapiaistuntona kertomalla tapahtumista, joiden seurauksena menetin ajokorttini ja työpaikkani. Lisäksi sain liudan muita törkeitä rikosepäilyjä, joista en totisesti ole ylpeä. Oikeudenkäyntiä odotellessa, aika on ymmärrettävästi alkanut käydä jo hieman pitkäksi tämän jatkuvan tietämättömyyden takia.

Oloni on kuin olisi naru kaulan ympärillä, ei siis ole mitään varmuutta mistään, eikä mistään ole kuulunut mitään; milloin naru kiristyy, vai kiristyykö milloinkaan? Oma veikkaukseni on kuitenkin se, että eiköhän tuossa keväällä 2019 ala jo vihdoinkin jotain tapahtua! Haluan käräjät ja tuomion mahdollisimman nopeasti "alta pois". Myös vaimoni on ymmärrettävästi samaa mieltä. Me menemme eteenpäin.

Itseni pomo

Tähän asti olemme eläneet käytännössä vain päivä ja hetki kerrallaan ja kädestä suuhun. Tällaisessa epävarmuudessa tuskin kukaan jaksaisi olla koko ajan vain paikoillaan, joten koen, että nyt on aika satsata jälleen tulevaisuuteen, oli tuomioni sitten mikä tahansa. Etenemme kuitenkin varovaisin, mutta luottavin askelin ja Jumalan tahtoa kysellen ja kuunnellen. Lastemme hyvinvointi menee luonnollisesti kaikessa edelle, vaikka sitä ovatkin jotkut jo ehtineet epäillä.

Kesän ajan olen pitänyt isyyslomaa, mutta nyt syksyllä olen ottanut uusia työkeikkoja. Ammatiltanihan olen puuseppä, mutta kokemusta minulta löytyy mm. myös maalaamisesta ja pienremonteista. Viimeisimpinä keikkoinani olen tehnyt rakennusmaalausta ja puutarhatöitä, mutta erityisesti olen tykännyt maalata. Maalatessa saa ajatus virrata ja se on muutenkin luovaa ja palkitsevaa. Kyllä kevyt yrittäjyyden tuoma vapaus maistuu todella hyvälle! Olen itse itseni pomo, yes sir!


Unelmia toteuttamassa

Myös blogin kirjoittaminen on avannut aivan uusia ulottuvuuksia. Ensimmäistä kertaa koskaan minusta tuntuu, että olen löytänyt yhden talenteistani, kirjoittamisen. Tähän haluan ja aion todella panostaa. Haluan kehittyä ja tulla paremmaksi! Tämä blogini on erittäin hyvä alku, mutta lisää on tulossa. Ihan kaikkea en tässä paljasta.

Olen myös jo pitkään haaveillut osallistumisesta jollekin avoimen yliopiston kurssille, mutta en vain ole saanut aikaiseksi, enkä ole osannut sanoa, että mikä ala olisi minulle sopiva. Tässä taannoin, lukiessani erästä kirjaa (Kari Ojala, Ensimmäinen painos), jokin palanen loksahti paikoilleen. Kirjasta inspiroituneena, sekä pienellä googlettamisella löysin hyvin mielenkiintoisen kurssin - Viestinnän rakenteet ja etiikka - Helsingin avoimen yliopiston tarjonnasta. 

Päätin ilmoittautua saman tien. Olin jopa niin innoissani, että kerkesin polttaa jo kertaalleen päreeni kun ilmoittautuminen ei millään meinannut onnistua, kunnes tajusin, että koko ilmoittautumistahan ei ollut vielä edes avattu! Älä kysy. Vaimoa tietysti nauratti.


On muuten sekin aika hauska juttu kuinka tämä Ojalan kirja päätyi minulle. Olimme vaimoni kanssa menossa kirpparille, ja itselleni tyypillisesti olisin kyllä saattanut tehdä jokusen satunnaisen heräteostoksen, mutta tällä kerralla kuitenkin tilanteelle epätyypillisesti rukoilin, että Herra, anna minun tehdä joku hyvä kirjalöytö!

Käydessäni läpi sellaista isoa pöytää joka oli täynnä kirjoja, löysin kyllä monia hyviä vaihtoehtoja, mutta en mitään niin mieluisaa, että olisin sellaisen päätynyt ostamaan. Jossain vaiheessa sitten päätin päivittää Instagramin. Katsoin siis kameran läpi ja naps, otin kuvan, jonka keskeltä erottui keltakantinen kirja, herättäen välittömästi huomioni. Nappasin kirjan käteeni ja tiesin heti, että tämä on minun kirjani! Ja kyllä, minä uskon että se oli johdatusta! Kiitos Jeesus.


Vahva liitto

Nyt syksyllä osallistumme myös Parempi avioliitto ry:n avioparikurssille. Tästä olemme erityisen innoissamme! Jokainen palanen, joka muurataan avioliiton perustuksen vahvistamiseksi liiton alkumetreillä, kantaa hyvää hedelmää vielä kauan! Näin uskomme. Me haluamme todella panostaa avioliittoomme, se ei koskaan ole itsestäänselvyys. Tässä nyt pähkinän kuoressa hieman ajatuksiani ja suunnitelmiamme. Siunausta sinulle lukijani!

17.9.2018

Jumalaa ei ole olemassa

En tiedä ketään uskovaista, joka ei joskus olisi epäillyt Jumalan olemassa oloa. Jotkut uskovat myös pelkäävät epäuskoaan, koska pelkäävät tulevansa tuomituiksi helvettiin. Minä olen tullut siihen lopputulokseen, että kyllä Jumala kestää myös meidän epäilyksemme. Tärkeämpää on olla rehellinen. Vai mitä mieltä olet, heittäisitkö sinä oman lapsesi pääsiäiskokkoon vain siksi, että hän ei joka hetki miellyttänyt sinua? Minä en ainakaan toimisi näin.


Myös minulla on ollut tällaisia pelkoja, itse asiassa niitä on joskus edelleenkin, mutta koska olen saanut maistaa rakkautta, ei pelko enää hallitse minua. Pelkoni takia en kuitenkaan ole uskaltanut olla kaikessa täysin rehellinen itselleni ja Jumalalle. Sellainen "usko" jota yritetään pumpata ihmisistä väkisin, ei ole uskoa, se on uskottelua. Tällainen uskottelu ei ole Kristuksen vaikuttamaa uskoa, vaan uskonnollista aivopesua. Kysymys ei koskaan ole uskon määrästä, vaan laadusta.

En siis uskaltanut myöntää, että mielessäni epäilin Jumalaa. Jos Jumala on olemassa, onko hän todella se Jumala, josta minulle on opetettu? Ajatus kiusasi minua, tupsahtaen mieleeni aina tuon tuosta, mutta yhtä usein myös tukahdutin sen. Pelkäsin, että menetän uskoni ja joudun helvettiin. Aikani painiskeltuani minä turhauduin. En halunnut olla pelkuri. Menin kirjaimellisesti peilin eteen ja pelkoani uhmaten totesin: "JUMALAA EI OLE OLEMASSA."

Toistettuani lauseen vieläpä kolmesti, olin helpottunut ja hieman huvittunut. Yllätyksekseni en menettänytkään uskoani, vaan tulin entistäkin tietoisemmaksi Jumalan läsnäolosta! Aivan kuin uskoni olisi vahvistunut, vaikka toimintatapani olikin todella nurinkurinen ja kaiken kaikkiaan typerä. Kyllähän Isä lapsensa pienet oikkuilut kestää, vai mitä? Jumalan rakkaus on suurempi kuin epäuskomme! 

Tämä oli myös minun tapani testata Jumalaa, ajattelin, että ei Jumala voi olla kovin herkkähipiäinen jos hän todella on olemassa! Hänen on kestettävä myös minun epäuskon hetkeni, se oli sen hetkinen todellinen tunnetilani. Tämä oli ensimmäinen ja myös viimeinen kerta koskaan, kun sanoin näin, ja minä todella myös tarkoitin sitä mitä sanoin, se ei ollut läppä.


Älä kokeile kotona!

Tarinan opetus ei ole se, että nyt jokaisen lukijan tulisi mennä peilin eteen ja sanoa kuten minä sanoin. Se tuskin toimisi sinulla kuten se minulla toimi! On myöskin aivan eri asia luopua Jumalasta epäuskon takia, sitä en todellakaan suosittele kenellekään. Se vasta typerää olisikin!

Mutta minä ymmärrän nyt, että uskoni ei levännyt täysin Kristuksen varassa, siksi epäilin ja pelkäsin. Lakihenkinen ja omavoimainen "uskominen" on raskasta, vaikka se olisi sitä vain "osittain". On helpottavaa tajuta, että kaikki on Jumalan kädessä. Olenkin sanonut Jumalalle, että jos helvetin pelko on uskoni motivaattori, en halua olla uskossa! Olen rukoillut, että "Herra, anna mun kokea sun rakkautes!" Siihen olen myös saanut vastauksen.

Salailun ja vaikenemisen kulttuurin lisäksi, haluan ennen kaikkea olla murskaamassa saatanan vääristämän valheellisen kuvan rakastavasta Isästä. 
"Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus." 1. Kor. 13:13

7.9.2018

Liskojen yö

Elettiin eteläisen Suomen asfaltinmustaa talvikautta. Ilta oli mennyt mukavasti saunoen ja olutta nauttien. Minä, ja pari ystävääni, päätimme käväistä aikamme kuluksi vielä "parilla" kuivattelemassa jälkihikeä. Hetken tuumailujen jälkeen, päädyimme Helsingin keskustassa sijaitsevaan oluthuone Kaislaan.

Minun yhtä pientä paniikkikohtaustani lukuun ottamatta, meillä oli oikeasti hauskaa. Onnistuin kuitenkin salaaman tämän ystäviltäni, mutta onneksi tämä piinallinen olo meni nopeasti ohi tilaamalla lisää olutta. Hieman huvittavaksi tilanteen teki se, että alkoholi oli ilmeisesti laukaissut tämän kohtauksen.

Pelailimme lautapelejä ja tutustuimme uusiin ihmisiin. Loppuillasta humalamme alkoi olla, yllätys yllätys, melko tuhtia, mutta mitään sen kummallisempaa ei ollut tapahtunut, kaikki oli päällisin puolin oikein hyvin. Ystäväni lähtivät lopulta kotiin, mutta yön alkaessa vaihtua pian aamuksi, minä päätinkin nukkumisen sijasta nostattaa vielä tunnelmaa kuuntelemalla hetken verran musiikkia. 


Rakastakaa mua

Mukavasta illastamme huolimatta oloni oli tyhjä, tyhjempi kuin koskaan aikaisemmin. Aloin väsyä. Repeatilla soiva, hypnoottiselta kuulostava jumputus kaikkine nostatuksineen ja bassoineen ei tuntunut yhtään miltään, vaikka kuinka yritin repiä siitä vielä jotain iloa irti. Se ainoastaan ikävästi muistutti minua eräästä tilanteesta, jossa olin poistunut erään huoran asunnolta "leijuen", mutta samalla tuntien kuin kylmän, luisevan kouran puristavan rinnassani. Nyt en tuntenut edes sitä.

Käänsin musiikin vieläkin kovemmalle, ei auttanut. Olin joutunut kasvokkain rakkaudettomuuden tunteen kanssa, tämä hetki oli yksi kuuluisista murtumispisteistäni. Kyynelkanavistani ei todellakaan lähtenyt mitään kaunista ja hurskasta nyyhkytystä, vaan riekaleiksi revityn ihmissielun epätoivoista vollotusta. Koin kirjaimellisesti olevani kuin kävelevä paskan pala. Enkä yhtään liioittele.


Kuvittelin, että miltä tuntuisi hypätä alas korkealta katolta ja tappaa itsensä. Mitä minulle tapahtuisi? En kuitenkaan uskaltanut tehdä itselleni mitään, koska helvetin pelkoni oli ylivoimaisen suuri. Pelottavinta oli tajuta se, että minulla oli kuitenkin olemassa potentiaali tappaa itseni. Miten ihmeessä minulle kävi näin? Mielestäni en koskaan ole ollut itsetuhoinen, mutta nämä väkivaltaiset ajatukset olivat nyt toistuvasti mielessäni. Otin puhelimeni ja laitoin muutamalle ystävälleni viestin: "RAKASTAKAA MUA". Lopulta päätin mennä nukkumaan.

Kauniita unia

"Näin edessäni taivaan, sellaisen kesäisen harmaan. Vastapäätä olevan korkean kerrostalon parveke varasti hetkeksi huomioni, ikään kuin vain korostaakseen sitä, mitä kauheaa oli juuri tapahtumassa. "Ei, en mä halua hypätä!" Huusin ja taistelin kaikin voimin vastaan, mutta sanaakaan sanomatta, tämä määrätietoisesti kimppuuni hyökännyt hullu, puski minua suoraan kohti Olympiastadionin tornin reunaa.

Katseeni kääntyessä takaisin vastakkaiselle talolle, sen parvekkeelle ilmestyi tumma hahmo, joka hetkeäkään epäröimättä loikkasi tyhjyyteen. Katsoin järkyttyneenä, kuinka brutaalisti hän paiskautui alhaalla olevalle asfaltille. Hänen päänsä repesi törmäyksen voimasta, joka veren saattelemana kimposi kohti tornia jossa minä olin, lentäen suoraan jalkoihini. Samassa tajusin, että se toinen hullu, se, joka yritti puskea minut alas, olinkin minä itse." Ja arvatkaas vain, kenen se pää oli? 



Krhm no niin, huomenta, uusi päivä! Ei totisesti huvittanut jatkaa unia, hereillä on hauskempaa!

Minä olen rakastettu

Tätä kirjoittaessani, istun mukavasti vanhempieni kotona lemppari paikassani, parvekkeella. Poikamme Elia nukkuu, ja Aada leikkii iloisesti kummityttöni kanssa piilosta. Minulla on edessäni kuuma kahvi, mutta varpaani ovat jäässä. Tästäkin huolimatta, elämme tällä hetkellä elämämme onnellisinta aikaa. Tulevaisuutemme on toiveikas, minulla on jälleen unelmia! Uusi puhdas sivu on avattu, eikä menneisyys enää paina, vaikka jotkut tapahtumat assosioivatkin negatiivisesti. Tipahdan muistellessani uudelleen tilanteisiin, jollaisia en koskaan ole osannut kuvitella, en ainakaan omalle kohdalleni.

Kaiken tämän edellä kertomani epätoivon keskellä, asiat alkoivatkin yhtäkkiä näyttää siltä, että kaikki olikin pohjimmiltaan yhtä suurta suunnitelmaa. Koin edelleen sinkoilevani sinne ja tänne kuin "flipperipallo", mutta isossa kuvassa puikoissa en ollutkaan minä, vaan Jumala. Sain paljon enemmän kuin mitä pyysin ja unelmoin! Juuri oikealla hetkellä, Jumala kuuli epätoivoisen rääkymiseni ja "kaatoi" elämääni rakkautta rakkauden päälle, aivan kuin vastaten ystävilleni osoitettuihin viesteihin.

Minä todella uskon, että Jumala on olemassa ja kuulee rukoukset, sellaisetkin, mitkä eivät täytä uskonnollisia kriteerejämme siitä, millainen rukouksen "tulisi" olla. Niin kuin olen jo aiemminkin kirjoittanut, en myöskään nyt malta olla teroittamatta: Ainut toivomme iankaikkisuuttamme ajatellen on Kristus Jeesus. 


Pahojen kokemusteni jälkeen tunteeni seikkailivat pitkiä aikoja pitkin omia raiteitaan, tullen pahasti jälkijunassa. Vasta nyt, alamme pikkuhiljaa löytää samoille asemille. Voit olla täysin epätoivoisessa tilanteessa juuri nyt, mutta silti, Jumalan Voima on ylläsi. Siitäkin huolimatta, että inhimilliset tunteesi sanovat aivan jotain muuta.

Jos joku olisi tuossa epätoivoisessa tilanteessani sanonut minulle, miten positiivisesti tulisin yllättymään tulevien kuukausien aikana, en olisi uskonut. Olin niin ällikällä lyöty, että kysyin usein itseltäni: Voiko Jumala todella olla näin hyvä? Tästä aiheesta haluan kirjoittaa vielä aivan erillisen tekstin.

Pelko johtuu rakkaudettomuuden tunteesta, pelossa on rangaistusta. Jumalan täydellinen rakkaus karkottaa kaiken pelon. Jumala on Rakkaus. Jumala on hyvä ja uskollinen, usko pois! Jos minäkin selvisin, sinäkin voit selvitä! Sinä olet rakastettu.


24.8.2018

Sietäjän raivokohtaukset

Sietämistä ja suvaitsevaisuutta pidetään yleisesti ottaen hyveenä, mutta ihmiselle, joka sanoo "ei se mitään" silloin, kun häntä itseään vastaan on tehty väärin, tai "anteeksi, se oli minun vikani", silloin kun se ei ollut hänen vikansa, sietämisestä onkin tullut negatiivisesti vaikuttavaa myrkkyä. Näin toimiva ihminen kantaa väärää syyllisyyttä.

Perusongelmana tällaisessa "sietämisessä" on konfliktin pelko ja ristiriitojen välttely. "Kaiken sietävällä" henkilöllä, on usein pohjimmiltaan kiltti luonne, eikä hän halua turhia draamoja. Se onkin itse asiassa oikein arvostettava luonteenpiirre ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, mutta tähän jaloon ominaisuuteen liittyy toinenkin ongelma.

Halutessaan olla "väleissä" kaikkien kanssa, sietäjä tekeekin sen lopulta oman hyvinvointinsa kustannuksella, ellei sitten opettele näyttämään myös negatiivisia tunteitaan, sekä ilmaisemaan mielipiteitään pelkäämättä aina loukkaavansa muita. On sanomattakin selvää, että tällaisten tunteiden patoutuessa, ne kyllä löytävät lopulta myös tavan purkautua. Jos joku ihminen onnistuisikin kätkemään todelliset tunteensa kuolinvuoteelleen asti, ei se mielestäni kuulostaisi kauhean houkuttelevalle vaihtoehdolle. Kaikenlaisia tunteita saa ilmaista, tunteminen ei ole väärin.


Olen elämässäni marssinut kivikkoisen polun, opetellessani, että minun ei tarvitse sietää ja hyväksyä kaikkea, ei varsinkaan niin pitkälle, että raivokohtauksen saattelemana räjähdän hallitsemattomasti kuin umpinainen tulivuori. Olen kuitenkin oppinut päästämään höyryjä riittävän ajoissa. Joskus tämä kyllä tarkoittaa voimakasta "tulivuorenpurkausta", mutta se on ok, kunhan reaktio on suurin piirtein sopivassa mittasuhteessa laavan määrään. Toisinaan taas ilma pihisee tasaisemmin. Pääasia että pihisee.

Myös epäitsekkyys, ja toisen ihmisen aina "itsensä edelle laittaminen", ovat oikein sisäistettynä kaunis ele tai hieno luonteenominaisuus, mutta jos toiminnan taustalla vaikuttaakin pelko, on ensin opittava tunnistamaan, mitkä ovat toiminnan todelliset vaikuttimet. Vasta sen jälkeen uhrautuminen voi laadullisesti olla epäitsekästä. Rakkaus ei koskaan toimi pelosta käsin, rakkaus toimii ja uhrautuu vain rakkaudesta käsin.

Jos olet loukattu, älä vähättele asiaa, vaan myönnä itsellesi että loukkaannuit, sekä tarvittaessa ilmaise loukkaantumisesi myös henkilölle joka sinua loukkasi. Loukkaantuminen ei ole heikkoutta, mutta jos onkin, niin entä sitten? Älä pelkää ja vähättele omia negatiivisia tunteitasi, uskalla suuttua!


***

Armo ei koskaan sano "ei se mitään". Armo ei katso "läpi sormien". Jos rangaistusta, tuota oikeudenmukaista tuomiota synneistämme, ei olisi lyöty meidän sijastamme Kristukseen, ei armoa olisi olemassakaan. Me kaikki olisimme automaattisesti tuomittuja. Mikä on siis oikea asenne ja vastaus, kun sinua vastaan on tehty syntiä, ja toimittu väärin?


SAAT ANTEEKSI. 

19.8.2018

Saat anteeksi

Tämä kesä on ollut yksi elämäni parhaista. Olen saanut nauttia lomasta ja lämmöstä, mutta ennen kaikkea, olen saanut viettää aikaa perheeni kanssa. Keväällä ja alkukesästä tein satunnaisesti työkeikkoja, mutta yhdessä vaimoni kanssa sovimme, että rauhoitamme kesän ja pidän kunnollisen isyysloman. Tämä kesä on ollut erityisen tärkeä meille, koska mahdollisen vankilatuomioni huomioon ottaen, elämäämme voi tulla aika, jolloin olemme pitkiäkin aikoja erossa.

Olemme siis edelleenkin varautuneet pahimpaan, eli minun tapauksessani se tarkoittaisi muutamia vuosia ehdotonta vankeutta. Selvyyden vuoksi haluan kuitenkin tässä vielä kertaalleen todeta, että en yritä luikerrella tuomiosta pois. Olen alusta alkaen päättänyt toimia asiassa siten, mitä itse pidän arvostettavana ja suoraselkäisenä. Kannan vastuun rikoksistani.


Törppöilyni ei myöskään ole olosuhteiden tai alkoholin vika, minä itse tein ne valinnat, jotka lopulta johtivat näihin karmeisiin lopputuloksiin. Minä yksin olen niistä vastuussa! En kuitenkaan aio viettää loppuelämääni itseäni syytellen, tehtyä ei saa tekemättömäksi. Voin vain ottaa opikseni, olla paras mahdollinen aviomies ja isä, nyt ja tulevaisuudessa. Se on tärkein tehtäväni.

On sanomattakin selvää, että perheeni on tähän kaikkeen syytön, mutta me olemme päättäneet yhdessä selvitä voittajina, me olemme edelleen tiimi. Olen tunnustanut syntini, ja saanut kokea armoa armon päälle, kiitos Jeesus! Olen kiitollinen, että rakas vaimoni on antanut minulle anteeksi. Mitä jää siis jäljelle? Aivan oikein ja kyllä, olen antanut myös itse itselleni anteeksi.

Mikäli joillekin lukijoista on vielä jäänyt epäselväksi, niin: Julkaisuillani en ole hakenut, enkä hae, sääliä tai hyväksyntää teolleni. Piste. En myöskään "leveile" rötöksilläni, se on täysin typerä väite, oikeasti. Rattijuopumuksesta kiinni jääminen oli nöyryyttävä kokemus, mutta päätin vetää salailusta aiheutuvaa häpeää turpaan, ja tehdä asiasta julkisen. En ole ylpeä teostani, tein väärin, enkä menneisyydestäni ylipäänsäkään. Myöskään menneisyydelläni mässäily ei ole ollut kyseessä, olen vain kertonut asiat niinkuin ne ovat.

Uusille lukijoille vinkkinä, käy lukemassa kirjoitukseni MIKSI KIRJOITAN, siinä selvennän tämän julkisen avoimuuteni motiivit ja syyt. Tervetuloa blogiini!


Tässä yhteydessä haluan myös kiittää Helsingin Sanomia asiallisesta kirjoituksesta, kiitos! Toimittaja ja kuvaaja jotka kävivät meillä, olivat aidosti kiinnostuneita tarinastamme ja meistä. Myös lapset otettiin tilanteessa kivasti huomioon, poika pääsi toimittajan syliin, ja Aada sai höpöttelyseuraa kun äitiä ja isiä kuvattiin. Hienosti hoidettu!

***

Mutta. On minulla ikäviäkin uutisia: Valitettavasti jouduin sulkea mahdollisuuden kommentoida anonyymisti. Tämä yksinkertaisesti siitä johtuen, että "trollit" löysivät minunkin blogini, luullen sitä ilmeisesti roskalaatikoksi. Pyynnöistäni huolimatta, he eivät kuitenkaan ole uskaltaneet paljastaa kasvojaan, saati oikeaa nimeään. En kuitenkaan vihaa teitä: tekin olette Jumalalle rakkaita, rukoilen edelleen puolestanne!

Kaiken kaikkiaan minulle ja meille kuuluu siis oikein hyvää!

Ps. Vaimoni on viisas ja huomautti minulle, että ehkä se onkin "lennokkaan rempseä ja konstailematon, paikon hieman kärkeväkin" -tyylini kertoa asioista, mikä on saanut jotkut ajattelemaan, että "paukuttelet henkseleitä". En tiedä, voihan se olla! Minä rakastan kirjoittamista, ja jos "lennokas tyylini" saa lukijani tuntemaan, että aivan kuin hän olisi itse mukana kyydissä pakenemassa poliisia, olen mielestäni onnistunut.

12.8.2018

Miehisiä pelkoja

Jokaisella meistä on omat kauneusihanteemme. Jos joku väittäisi minulle, että vain "sisäisellä kauneudella" on merkitystä, minä en uskoisi. Myös minulla on tällaisia ihanteita, ja koenkin olevani onnekas, koska olen löytänyt vaimon, joka on paitsi luonteeltaan, mutta myös ulkoisesti kaunis! Minun vaimoni on yksiselitteisesti kuuma pakkaus.

Ennen kuin tapasimme, olin jo nähnyt kuvia tulevasta vaimostani. Näiden päivien aikana palasin kerta toisensa jälkeen näitä kuvia ihastelemaan. Jos hän ei olisi valloittanut silmiäni, en olisi lähtenyt edes treffeille. Ensimmäisen puhelumme jälkeen oli homma sinetöity. Hänellä oli ihana ääni, tyttömäisesti hörskyvä nauru, ja kaikesta päätellen myös kaunis luonne. Minä olin täysin myyty.


Yksi asia, mistä pidän vaimossani erityisen paljon, on se, että hän tykkää syödä terveellisesti. Tähän väliin on kuitenkin pakko sanoa, että meillä kyllä osataan myös mässäillä! Välillä oikein lietsomme toisiamme, löytäen lopulta itsemme sipsien ja jätskikulhojen keskeltä suupielet dipissä. Emme kuitenkaan anna itsemme aivan täysin repsahtaa, vaan aina silloin tällöin päivitämme ruokavalion, tällöin emme napsi herkkuja. Pyrimme pitämään arkisen syömisemme yleisesti ottaen järkevänä.


Hyvin pian avioitumisemme jälkeen, teimme positiivisen raskaustestin. Se oli luonnollisesti iloinen asia! Olimme kuitenkin vain muutamia viikkoja ennen tätä aloittaneet jälleen kuurin, jonka tarkoituksena oli laittaa läskit kuriin. Olimme molemmat onnistuneet oikein hyvin, ilman mitään hairahduksia. Vauva uutinen kuitenkin sekoitti koko pakan. Eve ilmoitti, ettei voisi enää jatkaa dietillä. Tämä on toki päivän selvä asia, ja minä ymmärrän sen täysin. Minäkin sitten lopetin, koska ei jotenkin motivoinut jatkaa yksin. Eve kyllä tsemppasi minua jatkamaan.

Muutamia viikkoja iloisten uutisten jälkeen, palatessani töistä kotiin, minua odottikin makuuhuoneessamme lohduton näky. Minun kaunis ja siro, rakas vaimoni. Siinä hän nyt istui, pitsalaatikoiden, karkkipapereiden ja Mc Donaldsin roskien keskellä, kasvot ja sormet rasvassa! Jo kolmatta kertaa lyhyen ajan sisällä. Hänen poskensa pullottivat, rinnuksilla oleva ruokalista oli kaikkea muuta kuin terveellinen, eikä vauvamahasta erottanut mistä se alkoi, ja mihin se päättyi. Olin järkyttynyt, mutta en uskaltanut avata suutani.


Onneksi kuitenkin, tämän alkushokin jälkeen palasin ikävältä tripiltäni takaisin todellisuuteen. "Teemu, huhuu, oliko hyvä työpäivä? Nappasin mäkistä juustoaterian, sulle on jääkaapissa sitä eilistä kanakastiketta." Olihan minulla hyvä työpäivä ollut, mutta olin juuri kohdannut ajatuksissani pahimman pelkoni vaimoni ulkonäköön liittyen.

EI SE, ETTÄ HÄN LIHOISI, VAAN SE, ETTÄ HÄN TULISI VÄLINPITÄMÄTTÖMÄKSI. Pelkäsin, että nyt kun hän on tullut raskaaksi, hän ei enää yhtään katsoisi mitä syö, vaan popsisi pelkästään kaikkea epäterveellistä ilman mitään rajaa, mennen "raskauden taakse". Pelkäsin, että sellainen voisi hyvinkin jäädä myös raskauden jälkeen päälle.


Asia kummitteli mielessäni pitkään. En uskaltanut ottaa sitä puheeksi, koska pelkäsin loukkaavani vaimoani. Kysymyshän oli raskauden tuomista hormonioikuista, joten olisiko minulla oikeutta edes ajatella näin, saati puhua asiasta yhtään mitään? Kävin asian vielä kerran mielessäni läpi:

Minä rakastan vaimoani, muuttuipa hän ulkoisesti millaiseksi tahansa. Minä en hylkää häntä, vaikka pahimmat pelkoni kävisivät kaikki toteen. Minä en arvostele tai tuomitse häntä, enhän minä edes ymmärrä miltä tuntuu olla raskaana. Minä hyväksyn kaikki ne ulkoiset muutokset, mitä raskaus vaimoni kroppaan tuo, vaikka ne kaikki eivät minua miellyttäisikään. Minä en halveksi häntä. Minä hyväksyn hänet, sellaisena kuin hän on. Minä rakastan häntä.

Välittömästi tultuani tähän johtopäätökseen, pääsin irti negatiivisesta ajatuksestani ja pelostani. Rakkaus painoi sittenkin vaakakupissa enemmän kuin ulkonäkö! Nyt myös uskalsin puhua asiasta vaimolleni. Kerroin, millaisen kauhukuvan olin hänestä tuossa hetkessä mieleeni luonut, kun todellisuus ja pelot sekoittuivat täksi edellä mainituksi ikäväksi näyksi.

Loukkaantumisen sijasta vaimoni nauroikin minulle, olin helpottunut. Olinhan minä kyllä ollutkin aika typerä ajatukseni kanssa. Onneksi uskalsin puhua, ja onneksi hän ei sitten vuorostaan tuominnut minua ajatusteni ja pelkoni takia! Tiedän, että monet miehet samaistuvat tähän. Haluankin sanoa teille miehet, että on ihan ok vaalia ihanteita, mutta ennenkaikkea, hyväksykää vaimonne sellaisena kuin hän juuri nyt on. Rakkaus ei aseta vaatimuksia.


Tätä tekstiä kirjoittaessani, vauva on jo noin kuuden viikon ikäinen. Mikään peloistani ei käynyt toteen, ja olemme jälleen yhdessä aloittamassa ruokavaliota. Oikeastaan voisikin sanoa, että jatkamme siitä, mihin jäimme.

Vaimollani ei tullut raskaudesta kuin vain muutama hassu ylimääräinen kilo, sen sijaan minä olen tällä hetkellä paksummassa kunnossa kuin koskaan. Nyt aionkin täyttää parhaani mukaan lupauksen, jonka tein itselleni ja vaimolleni aivan seurustelumme alussa. Lupasin, että kumpu vielä lähtee! Ehkä se tällä kerralla onnistuu. On hienoa tarttua yhdessä haasteeseen!

Nainen on seksikäs raskaana ollessaan. 
Raskauden olotila ei ole pysyvää, nauttikaa jokaisesta hetkestä. Ei ole väärin pelätä, puhukaa. 

Raskausarvet ovat kauniita, niiden takana on tarina.

Rakkaus ei halveksi. 

Rakkaus ei koskaan vaadi.
Rakkaus antaa enemmän, kuin ottaa. Rakkaus on tärkein.

5.8.2018

Romanttinen Jumala

Seurusteltuamme Even kanssa parisen kuukautta, päätimme tehdä ensimmäisen yhteisen ulkomaanmatkan Viroon. Varasimme hotellihuoneen läheltä Tallinnan vanhaa kaupunkia, kohtuullisen kävelymatkan päästä.


Oli jännittävää lähteä reissuun vasta rakastuneena, tuoreen tyttöystävän kanssa. Tästä reissustamme olisi paljon kerrottavaa moneltakin eri kantilta (meille tuli matkalla mm. ensimmäinen iso riita), mutta haluan jakaa ensisijaisesti mieleeni painuneen tapahtuman, joka jätti kauniin muiston myös lapsillemme kerrottavaksi.

Ennen kuin lähdimme, Eve toivoi, että sinetöisimme rakkautemme ostamalla lukon, jonka sitten veisimme kaiverruksineen päivineen jonnekin erityiseen paikkaan Tallinnassa. Ajatus oli mielestäni hyvä, ja innostuin asiasta itsekin. Selvittelin netistä, että löytyisikö Tallinnasta tällaista "lemmen siltaa". Jokunen vaihtoehto kyllä löytyikin!


Kuvia katsellessani, mieleeni tuli kuitenkin toisenlainen ajatus. Ehdotin, että tekisimmekin asian päin vastoin kuin perinteisesti, täysin omalla tavallamme. Ostaisimme lukon, ja kaiverruttaisimme siihen jotain kaunista, mutta sillankaiteeseen lukitsemisen sijasta paiskaisimmekin sekä lukitun lukon, että avaimet laivalta mereen.

Ajatus oli mielestäni loistava, mutta Eveä piti hieman vakuutella. Lopulta sain kuin sainkin ehdotukseni läpi, sillä ehdolla, että säästäisimme avaimet. Tottahan tämä minulle sopi! Oikein kaunis ajatus, miten ihmeessä tämä ei ollut tullut omaan mieleeni?! Lisäksi pähkäilimme, että avaimista saisimme vaikkapa jonkun hienon koristeen. Päädyimme tekemään niistä muistoksi taulun.




Aikamme kierreltyämme Tallinnassa, löysimme jostain pienestä putiikista sopivan lukon. Ei mikään kaunis, mutta riittävän jykevä, niin että sen saisi paiskattua mahdollisimman kauas! Eve ei ymmärrettävästikään ilahtunut valitsemani lukon ulkonäöstä, koska siitä ei saisi kovin hienoja kuvia, mutta koska lukko päätyisi joka tapauksessa meren pohjaan, eikä parempia vaihtoehtoja siihen hätään ollut, päätimme ostaa tämän.

Paluumatkalla koitti sitten odotettu hetki. Olimme noin puolessa välissä matkaa, ennen kuin menimme kannelle. Yhdessä napsautimme lukon kiinni, eikä sitä enää avattu. Myös kaivertajalle olimme tehneet selväksi, ettei lukkoa saanut sulkea, kuin vasta meidän toimestamme laivalla.


Minä tartuin lukkoon, Eve laittoi kämmenensä käteni päälle. Sitten heitimme yhdessä, minun saatellessa "rakkautemme sinetin" mahdollisimman pitkässä kaaressa mereen. Lukon paiskautuessa aallokkoon, en ollut uskoa silmiäni: "Eve, näitsä!? Mitä ihmettä, näetkö saman kuin mä??!" Pärskähdyksen ja vaahtokuplien sekamelskasta muodostui selkeä ja iso sydän, joka pysyi muodossaan useamman sekunnin ajan!

Eve kuittasi välittömästi, että oli nähnyt saman kuin minä. Minun ensimmäinen ajatukseni oli, että voi pojat, miksi emme videokuvanneet tilannetta! Sillä ei ole kuitenkaan väliä, koska itse tiedämme mitä näimme. Parasta tässä kuitenkin oli se, millainen fiilis meille jäi tapahtuneesta.

Uskomme, että Jumala halusi tällä romanttisella "vaahtosydämellä" ilahduttaa meitä tuossa hetkessä, niin hullulta ja höpsöltä kuin se kuulostaakin! Sovimme, että emme puhu asiasta ennen kuin meidät on vihitty. Ajattelimme, että kaverimme pitävät koko juttua mielikuvituksemme synnyttämänä.


"Älkää herätelkö, älkää häiritkö rakkautta, ennen kuin se itse haluaa." Laul. 3:5

Ja sitten hetkeksi takaisin aikaan, jolloin emme vaimoni kanssa vielä tunteneet. Olin ollut pitkään sinkkuna, ja odottanut rakkautta käytännössä koko elämäni. Rukoilin usein tulevan vaimoni puolesta. Tunsin, että hän on "tuolla jossain", en vain tiennyt että missä. En halunnut tyytyä rakkaudessa, mutta en myöskään etsinyt mitään erillistä "merkkiä" mistä hänet tunnistaisin. Ehkä myös siksi tämä sydän jonka näimme, ilahdutti minua erityisen paljon, vaikka se sitten olisikin mielikuvituksemme tuotetta. 

Olin pyytänyt Jumalalta vain, että saisin olla edes yhden päivän rakastunut ja onnellinen, ja että alttarilla voisin sydämestäni sanoa että TAHDON. Sen verran olen myös pinnallinen, että vaimoni tulisi olla kaunis, sekä uskossa Jumalaan. Tämä kaikki on toteutunut ja paljon enemmän! Meidän Jumalamme on romanttinen, uskotko?

Lue TÄSTÄ Even kuvaus päivän kulusta. 

29.7.2018

Kätilö-isä

Tätä kirjoittaessani koen edelleen sellaista onnellisuuden tunnetta, että en oikein osaa käsitellä sitä. Harva asia elämässäni on mennyt niin kuin itse suunnittelin tai oletin, eikä pojan syntymä tehnyt poikkeusta! Selvää oli kuitenkin alusta asti se, että halusin olla synnytyksessä mukana. Kaikille miehille terveisiä: suosittelen!


Odotusaika oli oikeasti hienoa kaikkineen, mutta loppua kohden aloin kaivata vaimoani takaisin. Hänestä tuli todella kömpelö, koko ajan sattui jonnekin, ja olo oli ilmeisen tukala. Venyin miehenä moneen, paljon enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Lause "minä en pysty tehdä montaa asiaa samanaikaisesti, asia kerrallaan, kiitos", tuli loppua kohden tutuksi, kun jouduin vaimon sekä Aadan tarpeiden ristituleen. Hermojen palamiseltakaan ei vältytty.

Ennen h-hetkeä vaimoni valmensi minua "pakottamalla" minut katsomaan synnytysvideoita. Meillä oli itse asiassa ihan hauskaa kun katselimme niitä. Minä vitsailin, että raskaus tulee menemään niin paljon yliajalle, että poika syntyy kuusi kiloisena. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kaikki tapahtui lopulta niin nopeasti, että minäkin sain olla hetken kätilönä!


Tuon päivän aamuna, jolloin poika syntyi, emme vielä kumpikaan aavistaneet mitään, olimme asennoituneet siten, että synnytys menisi ainakin seuraavalle viikolle. Kaiken lisäksi vaimostani oli vaikea tulkita milloin pitäisi lähteä. Pelkäsin, että hän sinnittelisi niin pitkälle, että lapsi syntyisi lattialle. Hän ei käytä edes särkylääkkeitä ennen kuin pää on irti! Siksi kyselin usein, että miltä nyt tuntuu. Tosin hän oli sitä mieltä, että ottaa sitten synnytyksessä vastaan kaiken mahdollisen kivunlievityksen.

Supistuksia oli tullut jo koko aamun tiheästi. Vaimo soitti synnärin päivystykseen, ja sieltä neuvottiin, että tulkaa vasta sitten, kun olo alkaa olla sietämätön. Luojan kiitos emme uskoneet päivystyksen tätiä, muuten olisi tapahtunut juurikin niin, että lapsi olisi putkahtanut maailmaan kotona!

Hetkeä myöhemmin päätimme hälyttää Aadan hoitajan paikalle ja soitimme taksin. Taksissa alkoivat sitten minunkin hälytyskelloni toden teolla soida, vaikka olinkin uskaltanut jo veikata, että jospa poika sittenkin syntyisi kyseisen päivän aikana. Vaimo vääntelehti ja puuskutti niin tuskaisesti, että todella ymmärsin, että nyt on tosi kyseessä.

Minä ja taksikuski juttelimme rauhallisella ja itsevarmalla äänellä, ettemme ainakaan loisi paniikkia ja turhaa lisästressiä takapenkille. Kun katseemme kohtasivat, tiesimme sanattomasti, mikä on homman juoni. Sisimmässäni en ollut kuitenkaan ollenkaan varma, että tapahtuisiko synnytys jopa autossa.


Perillä meidät ohjattiin vain pienen odotuksen jälkeen suoraan synnytyssaliin. Käsitykseni koko kuviosta muuttui heti kättelyssä. Mielikuvani oli ollut hieman yliampuva, ilmeisesti johtuen telkkarin sairaalasarjoista. Paikalla ei ollutkaan hirveää hälinää ja kymmentä lääkäriä, vain yksi kätilö. Hölmistyneenä kuiskasin vaimolleni, että eikö tänne tosiaankaan tule muita meidän ja kätilön lisäksi.

Vaimoni oli jo pitkään haaveillut, että pääsisi ennen synnytystä ammeeseen. Salissa, johon tulimme ensiksi, ei kuitenkaan ollut ammetta, joten kätilö lähti valmistelemaan siirtoa toiseen huoneeseen. Kätilön täyttäessä ammetta, tilanne eskaloitui kuitenkin sen verran pahaksi, että vaimoni päättikin luopua ajatuksesta lämpimässä vedessä köllöttelystä.

Kiitos ystävällisen kätilön, hän haki nopeasti epiduraalipuudutuksen, mutta ihme kyllä, hän ei vankasta kokemuksestaan huolimatta onnistunut pistämään kanyylia. Minä taas koetin samalla pohtia, että mikä se miehen rooli tässä nyt sitten olikaan, enkä oikein tiennyt kuinka päin olisin. Pidin vain rakastani kädestä kiinni ja tsemppasin parhaani mukaan, sekä pyrin välttämään typeriä vitsejä, joita minulla on tapana laukoa.

Vaimon huutaessa vieressäni suoraa huutoitkua, tuntui minusta miehenä todella avuttomalta katsoa tällaista brutaalia menoa, voimatta auttaa mitenkään. En enää koskaan vitsaile synnytyksestä, en ainakaan vaimoni kuullen. Koska epäonnistuneen pistoksen takia ei ollut aikaa ja hyötyä kokeilla sitä enää uudelleen, kätilö poistui kiireesti hakemaan vaihtoehtoista kipupiikkiä, sanoen tulevansa parin minuutin kuluessa takaisin.


Oven sulkeutuessa hänen takanaan, seurasi hetken hiljaisuus, kuin tyyntä myrskyn edellä. Hiljaisuus rikkoutui, kun vaimoni parkaisi jälleen kivusta, ja kuulin hänen suustaan sanat joita en koskaan unohda: "Ei ei ei, vauva syntyy nyt! Teemu, se syntyy NYT! Oloni oli epäuskoinen. Syntyy, miten niin syntyy!? Ai nyt vai? Vaistomaisesti nousin tuoliltani, ja kurkkasin haarojen väliin. Ei hyvää päivää, vaimo puhui totta, päälaki pullisteli jo hieman! Tässä rytäkässä roiskui myös hieman kakkaa kädelleni, mutta ei siitä sen enempää.

Ihmettelin näkemääni ehkä sekunnin, kunnes vaimo huusi uudelleen: "PAINA HÄLYTYSTÄ!!!". Nyt tuli Rimpeläisen poikaan vipinää. Salamana syöksyin hälytysnapille, ja säntäsin ovea kohti, karjaisten käytävälle: "Hei nyt syntyy, pää näkyy jo!". Oloni oli entistäkin epätodellisempi kun tajusin, ettei käytävällä näkynytkään kätilöitä, vain siivooja. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä ihmettelemään.

Vaistomaisesti palasin asemiin, valmiina ottamaan vauvan vastaan. "Hyvin menee, vielä vähän, pari senttiä enää, hyvä hyvä, ponnista!". Jos sekunnit voivat tuntua tunneilta, tämä oli sellainen hetki. Mutta lopultakin, pään putkahtaessa ulos, saapui kätilö kollegansa kanssa paikalle, juuri oikealla hetkellä. Mielestäni suoriuduin tilanteeseen nähden hyvin. Ehkä näkemistäni tv-ohjelmista oli ollut sittenkin hyötyä!

Minä siirryin sivummalle seuraamaan. Näin, kuinka vauvan tullessa ulos, napanuora oli kietoutunut hänen kaulansa ympärille. Ammattimaisella otteella kätilö sai sen kuitenkin nopeasti pois, eikä mitään vahinkoa tapahtunut. Lisäksi napanuora oli toisesta kohtaa kirjaimellisesti solmussa. Muistin, kuinka vauva oli iltaisin pyörinyt vatsassa niin, että kerran jo luulimme hänen kääntyneen väärin päin. Ehkä solmu oli syntynyt silloin.


Vaimoni on todellakin supernainen! Hän synnytti täysin luomuna, vain niin sanottu TENS-laite ehdittiin laittaa hieman helpottamaan supistusten tuomaa kipua.

Oloni oli euforinen ja huojentunut. Katsoessani tilannetta, näin päässäni ilmestyksen. Jumala istui valtaistuimellaan, hörähtäen rakkautta täynnä olevaan hyväntahtoiseen nauruun, lyöden samalla itseään kämmenellä polveen. "Tätäpäs ette arvanneet!" Aivan kuin hän olisi tehnyt meille pienen kepposen! Voi olla, että se olikin mielikuvitukseni joka ne tepposet teki, mutta oli miten oli, uskomme, että koko tilanne oli alusta loppuun Taivaallisen Isämme käsissä.


EDIT: Lue myös vaimoni kirjoitus kyseisen päivän kulusta äidin näkökulmasta.

22.7.2018

Sinä et riitä

Nykyään kuulee eri puolilta paljon sitä, että sinä riität. Sinä riität sellaisena kuin olet. Melkeinpä voisi sanoa, että tästä lentävästä lauseesta on tullut jonkinlainen trendi. Tässä varmasti hyvää tarkoittavassa ajatuksessa on kuitenkin ongelma, kun sitä katsotaan evankeliumin näkökulmasta.

Käsitykseni tämän trendin tarkoitusperistä on sellainen, että sillä yritetään paikkailla kaikkialla maailmassa ihmisillä ilmeneviä itsetunto-ongelmia. Media, ja erityisesti sosiaalinen media, edesauttavat epärealistisuudellaan näitä ongelmia, koska helposti alamme vertailla itseämme muihin ihmisiin.

Näemme vaikkapa jonkun kuvan, ja ajattelemme, että enhän minä ole noin kaunis tai komea. Näitä esimerkkejä voisi listata tähän kokonaisen liudan, mutta napsitaan helpot pois. Monen on helppo samaistua tämän kaltaisiin itsetunto-ongelmiin.


Tästä näkökulmasta katsottuna, onkin hyvä hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. En minä voi mitään huonolle ryhdilleni tai isolle päälleni! On aivan turha murehtia tällaista. Jonkun mielestä olen komea, toisen mielestä en. So what!? Omasta mielestäni olen komea, vaimokin tykkää.

Ongelma alkaa paljastua vasta, kun menemme syvemmälle. Suhteellisen turvallisilla vesillä liikutaan kyllä vielä siinäkin pisteessä, kun vertailemme millaisia olemme ihmisinä luonteiltamme. Minä olen pääasiassa introvertti ajattelija, mutta suuttuessani kuin tulivuorenpurkaus, ja se on hyvä niin. Me olemme kaikki tavallamme ainutlaatuisia, tämä on tapani ajatella.

Hyväksyn siis sen, millainen olen persoonaltani, sinä olet sellainen kuin sinä olet. Minä lataudun parhaiten ollessani yksin, vaikka toisaalta viihdyn paikoissa, joissa sattuu ja tapahtuu. Rakastan esimerkiksi tapahtumia, joihin kokoontuu paljon ihmisiä! Useimmiten en kuitenkaan jaksa olla sosiaalinen. Valitettavasti tämä on joskus tulkittu myös ylimielisyydeksi.


Sukeltaessamme vielä syvemmälle ihmisen syvimpään olemukseen, paljastuu luontomme koko totuus karusti ja epämiellyttävästi. Jeesus sanoi, että ihmisen sydämestä lähtee kaikenlainen paha. Ei ole ketään hyvää, paitsi Jumala.

Siksi on erittäin petollista ajatella, että minä riitän, tai että kaikessa tulisi toimia kuten sydän sanoo, saatikka että sydämemme ääni olisi sellaisenaan "Jumalan tahto elämäämme". Oma sydämemme tapaa johtaa meidät lopulta pahasti harhaan.

Tästä kaikesta huolimatta minulla on sinulle iloinen uutinen: SINUN EI TARVITSE RIITTÄÄ! Vaikka kuinka yrität, et riitä, et millään inhimillisillä osa-alueillasi, lopeta siis kireä ja uskonnollinen pingottaminen. On suurta armoa, että Jumalalla on lääke kaikenlaiseen riittämättömyyden ongelmaan, nimittäin se, mitä Jeesus Kristus teki ristillä, vuodattaen verensä puolestasi. VAIN SE RIITTÄÄ JUMALALLE.

Uskoessasi evankeliumin, synnyt uudesti ylhäältä, ja saat uuden, Jumalan Hengestä syntyneen luonnon. Tällöin vanha on mennyt, ja uusi tullut tilalle. Siksi onkin erityisen tärkeää, ettei vanhaa syntistä minäänsä päästä enää valloilleen. Kokonaan emme siitä koskaan vapaudu, mutta Jumalan Hengellä nämä "vanhan minän" teot voi kuolettaa.

Armo peittää myös inhimillisen persoonamme ja ulkoisen olemuksemme kaikkine vikoineen ja piirteineen. Sekään ei nimittäin riitä, olit kuinka empaattinen tai avulias tai mitä hyvänsä. Minunkaan introverttiset ja syvälliset pohdintani tai ulkoinen komeuteni, eivät ylety edes lähelle Jumalan puhtautta ja pyhyyttä. Minäkin tarvitsen Kristusta, Jumala ei katso henkilöön.


Tästä uutispommista aukeaa aivan mahtavat näkymät! Minä saan levetä armossa, ja alkaa kantaa todellista hyvää Hengen hedelmää, Jumalan vaikuttamana. Olen siirtynyt kuolemasta elämään, perkeleen vallasta Jumalan Pojan valtakuntaan. Olen perillinen, Jumalan lapsi, ja saan omistaa Kristuksessa kaiken hengellisen rikkauden, sekä aivan uuden identiteetin. Wau!

Jos seurakunnissamme opetamme evankeliumin sijasta tämän maailman trendin mukaista, "sinä riität -evankeliumia", johdamme ihmisiä harhakuvitelmiin, ja teemme heille sen kuuluisan karhun palveluksen, mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan, ei mitään hyvää kuitenkaan.

Sen sijaan meidän tulisi julistaa Jumalan evankeliumin ilosanomaa! Joka uskoo, hänen syntinsä ovat lopullisesti pois pyyhitty. Ja jos lankeat, uskovalla on suuri etuoikeus tehdä synnistä parannus, johon Jumalan hyvyys kaikkia ihmisiä vetää.


Vielä lopuksi palataan hetkeksi takaisin pinnalle. Urheile, tee niin paljon hyvää kuin ehdit, pidä terveydestäsi huolta, opiskele, unelmoi, harrasta ja elä, mutta ennen kaikkea rukoile Jumalan tahdon toteutumista elämässäsi. Sen löydät ensisijaisesti raamatusta, Jumalan sanasta.

Älä koskaan eksy ajattelemaan, että voisit mitenkään ansaita armon, tai olisit sellaisenaan riittävä taivasten valtakuntaan. Se on lahja. Myöskään ulkoinen olemuksemme ei tätä lahjaa peri, siksi peilikuvamme ei tulisi olla elämämme keskipiste, vaikka siihen onkin välillä ihan hyvä vilkaista.

Todellinen tasa-arvo on sitä, että meistä jokaisesta on maksettu sama hinta, Kristuksen veren hinta. Siunausta elämääsi, Kristus on ylösnoussut ja elää!

15.7.2018

Miksi kirjoitan?

Olen jo useamman vuoden kypsytellyt ajatusta omasta blogistani. En vain ole pystynyt aloittamaan, mutta nyt kun tapahtui tuo rattijuopumus, jokin "tulppa" aukesi kun tein lopullisen päätöksen jättää alkoholin pois. Nyt vasta koen vapautta kirjoittaa.

Minulle oli ihan luontaista aloittaa näistä rajummista aiheista, että sitten voisin kirjoittaa muustakin. Missään nimessä blogini painopiste ei tule olemaan menneisyyteni synnit, se ei missään vaiheessa ole ollut ajatukseni, päin vastoin. Ne, jotka tuntevat minut henkilökohtaisesti, tietävät että vihaan negatiivisuutta ja menneiden turhaa tonkimista. Nämä asiat oli kuitenkin käsiteltävä "alta pois".

Olen eräällä videolla julkisesti kertonut vapautuneeni huumeista ja syntisestä elämästäni, jonka näkivät tuhannet ihmiset. Nyt haluan julkisesti kertoa että lankesin. Miksi nyt vaikenisin, kun kaikki ei mennytkään kuten kuvittelin?

Lisäksi koen, että koska olen elämäni aikana palvellut Jumalaa useissa seurakunnan tehtävissä ja haluan palvella jatkossakin, on erityisen tärkeää olla avoin. Minut tunnetaan jo valmiiksi eri puolilla Suomea, eivätkä ihmiset ole tienneet näistä ongelmistani. He muistavat minut niiltä ajoilta, kun kaikki oli vielä hyvin. Ja sitten on ihmisiä, jotka tuntevat minun sekoiluni, mutta eivät tiedä taustaani hengellisessä työssä. Haluan olla molempiin suuntiin avoin ja rehellinen, erityisesti ylöspäin.

Toisin kuin helposti ajatellaan, tämä avoimuus ei ole lisännyt häpeän tunnettani, päin vastoin, olen vapautunut häpeästä, jota ristiriitainen elämäni aiheutti. Salailu ja valheessa eläminen lisäsivät häpeää. Se on kuin pilaantunut ruoka aromipesässä, jossa on kansi visusti kiinni. Haluan myös olla murtamassa Suomessa vahvasti dominoivaa vaikenemisen ja peittelyn kulttuuria. Kulissien takana on oikeita ihmisiä.


On ihan terve reaktio jos menneisyyteni tuntuu oksettavalta lukea, minua itseänikin tekee pahaa muistella. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että niin monille sellainen on arkipäivää. Asia ei vaikenemalla muutu. 

Koen surua uskovista jotka elävät synnissä, olkoon se sitten vastaavan kaltaista kuin minulla oli, tai jotain muuta. Uskon, että Jumala haluaa herätellä seurakuntaansa parannuksen tekoon. Näillä kirjoituksillani haluan siis myös ravistella synnissä eläviä uskovia. 

Kaikkein vähiten haluan "mässäillä" näillä asioilla, kuten jotkut ovat motiivejani tulkinneet. Olen vain kyllästynyt ympäripyöreisiin lässytyksiin. Olen saanut yhteydenottoja, joissa minulle on avauduttu kipeistä asioista ja synneistä. Olen saanut olla hetken tukena ja esirukoilemassa, rohkaista eteenpäin. On ollut ilo huomata, kuinka paljon avoimuuteni on jo nyt rohkaissut ja auttanut muitakin! Vihdoinkin voin laulaa täydestä sydämestäni Herralleni:

"Syntini häpeän sä veit

Armahdit perilliseks teit
Olet mun kaikkeni
Kompastun saatan horjahtaa
Silti et hylkää kulkijaa
Olet mun kaikkeni

Jeesus, mestari, kiitos sinulle"


Entä miten sitten perheeni ja vaimoni perhe on suhtautunut? Kyllä, tämä kaikki on tullut heille järkytyksenä. En olisi puhunut heille sanaakaan näistä asioista, ellen itse uskoisi, että kaikki se on nyt taakse jätettyä elämää. En olisi aiheuttanut rakkaimmilleni turhaa huolta. Puhumattakaan että olisin aloittanut julkisen blogin! Olemme kuitenkin jutelleet asioista ja kaikki on nyt hyvin. 

Paljon on myös kyselty, että enkö ollenkaan ajattele lapsiani. Kyllä ajattelen. Ajattelen heitä enemmän kuin kaikki kysyjät yhteensä. En minä tyhmä ole (Mensan nettitestissä sain paremman tuloksen kuin 80% suomalaisista), vaikka jotkut niinkin ajattelevat. Ymmärrän kyllä, miten netti toimii. Ymmärrän, että on mahdollista, että lapseni saattavat joutua tulevaisuudessa kuulemaan isänsä menneisyydestä.
Pidän kuitenkin parempana vaihtoehtona, että lapseni näkevät rohkeuteni olla avoin, haluni auttaa muita, sekä kantaa vastuun rikoksistani. Uskon ja toivon, että lapsemme vielä joskus osaavat arvostaa sitä, että isä teki niin kuin koki oikeaksi, eikä kuunnellut ihmisten mielipiteitä ja painostusta.

Tulemme puhumaan näistä asioista myös lapsillemme kun aika on siihen kypsä. Minä olen kirjoittanut juuri siitä syystä, että voisin täysin jättää menneisyyteni ja mennä elämässä eteenpäin. Lapset tarvitsevat tervejärkisen isän, jota menneisyyden haamut eivät piinaa. 

Myös avioliittoon tämä avoimuus on vaikuttanut positiivisesti. Vaimoni on tukenut minua kirjoittamisessa ja antanut korvaamatonta apua. Olemme kahden kesken käsitelleet ja käyneet läpi menneisyytemme, siksi meidän on helpompi suhtautua nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Mikään mistä olen kirjoittanut, ei ole tullut hänelle yllätyksenä.


Mutta ennen kaikkea aloitin tämän blogin itseni takia. Tämä on ollut minun tapani käsitellä asioita, näistä asioista puhuminen ja kirjoittaminen on toiminut minulle kuin terapiana. Haukkumista osasin myös odottaa, se kuuluu asiaan kun bloggaa julkisesti. 

Myös minulla ja meillä on pyhiä ja yksityisiä asioita, joista ei julkisesti toitotella. Eihän tänne nettiin päädy kuin joitain palasia elämästämme, puhumattakaan teksteistä jotka koskevat menneisyyttä. Emme siis tokikaan paljasta kaikkea. 

En kirjoita mistään mistä en ole täysin varma tai se ei tunnu oikealle. Nämä tekstit ovat luonnollisesti referointeja, lauseiden ja sanojen väliin mahtuu todella paljon tapahtumia, tilanteita ja lukematon määrä ajatuksia, joista en ole puhunut tai koe tarpeelliseksi puhua. Mutta että pääsisin elämässäni ja uskossani eteenpäin, koen että tämä blogi on ollut oikea tapa käsitellä menneisyyteni luurangot. 

Perkele vihaa avoimuutta, kun synnit tuodaan valoon, hänen syytöksensä menettävät voimansa. En tietenkään tarkoita, että kaikkien tulisi käsitellä asioitaan julkisesti, mutta pimeyteen ei kuitenkaan kannata jäädä! Minä uskon, että olen Jumalan tahdossa tässä kirjoittamisessani. Minulla on täysi rauha asiassa.

Nyt olen puhunut suuni puhtaaksi. Palaan näihin aiheisiin tästä lähtien vain, jos koen, että niin tulee jonkun suuremman hyvän nimissä tehdä. Olen alkanut pikkuhiljaa parantua, eikä mieleni ole enää niin synkkä ja toivoton, olen löytänyt kadottamani toivon uudelleen.

8.7.2018

Jumala tappaa minut

Minä olen luonteeltani ehdoton. Jos jotain tehdään, se tehdään täysillä. Nuoruudessani minulla oli motto, minulla ja ystävilläni oli tapana sanoa, että ennemmin överit kuin vajarit. Päihdemaailmassa tämä tarkoittaa sitä, että aineita otetaan niin paljon kuin vain uskaltaa. Useasti olen ottanut kännitkin sillä asenteella, että juodaan niin paljon, että ei enää pysty tai lähtee taju. Olen halunnut hetkeksi sammuttaa aivoni. Selvinpäin minä olen paljon ajatuksissani ja koen asiat syvällisesti. Päihteistä olen hakenut "nollausta" ja huippuunsa viritettyä hyvän olon tunnetta. Huomasin, että alkoholi teki minusta rennomman ja ajattelin, että se tuo parhaat puoleni esiin. Erityisesti teininä hain kuitenkin tunnetta. Elämäni on muutenkin ollut elämyshakuista. Milloin olen kiivennyt näkötorniin ulkokautta, tai hakenut jännitystä jollain muulla henkeä tai terveyttä uhkaavalla tavalla, selvin päin. Tekemistäni kolttosista kirjoittaisi helposti kirjan.


Olen kertonut siitä, kuinka aloin useamman vuoden absolutismin jälkeen käyttämään alkoholia uudelleen. Alkoholi ei enää tuntunut pahalta "möröltä", joten ajattelin olevani kyllin vahva käyttämään sitä asiallisesti. Mutta kun aivot on jo valmiiksi ladattu edellä kuvailemillani toimintamalleilla, on se mahdotonta. Nyt hyväksyn asian. Ensimmäisen kerran kun otin alkoholia pitkän absolutismin jälkeen, join fiksusti viiniä yhden lasillisen ruoan kanssa. Mutta heti seuraavalla kerralla tuli ylilyönti. Olin ystäväni kanssa lomareissulla. Viikon kestäneen matkan viimeisenä päivänä, kun heräsimme huoneestamme, lattia oli täynnä tyhjiä viini ja viinapulloja. Repesimme hervottomaan nauruun josta ei ollut tulla loppua. Paitani oli revennyt ylhäältä alas asti, yökerhoon tuli porttikielto, sekä melkein aiheutin joukkotappelun. Tällä reissulla sain ystävältäni lisänimen "Menomies". No mutta, pojat on poikia.

Muutama vuosi tätä reissua myöhemmin, olin erään toisen ystäväni kanssa viettämässä iltaa. Meillä molemmilla on taustaa huumeiden käytössä. Wau, mikä mahtava kompo! Humalassa saimme idean, että käydään ostamassa "jotain". Kuulostaa helpolta, mutta kynnys tähän oli sittenkin sen verran iso, että ennen kuin suostuin, vaadin ystävältäni, että jos "jotain" käydään hakemassa, niin vedetään sitten kunnolla. Minä olin ollut niin kauan ottamatta, että en halunnut pilata sitä millään pienellä annoksella josta tulisi pelkkä vitutus. Ajatus kävi hänelle mainiosti. Ironiseksi tilanteen tekee erityisesti se, että minä olin samana päivänä luvannut yhteiselle ystävällemme pitää huolen, ettei mihinkään douppeihin kosketa. En koe tarpeelliseksi eritellä mitä kävimme hakemassa ja kuinka paljon, mutta haluan tämän tekstin yhteydessä kiittää ystävääni: Kiitos! Ei todellakaan tullut mitään vajareita! Muutamaa hetkeä myöhemmin ystäväni korisi kylpyhuoneen lattialla puolitajuttomana naama oksennuksessa, minä rojahdin slaavikyykkyyn, josta nousin vasta pari tuntia myöhemmin. Olimme sopineet treffit muutaman naispuolisen kaverimme kanssa baarissa, mutta kaikki tämä unohtui. Havahduimme vasta, kun baarit oli jo suljettu. Haluan kuitenkin mainita, että emme rännittäneet, en siis ole vetänyt suonensisäisesti sitten nuoruusvuosieni. Siitä periaatteesta onnistuin, ihme kyllä, pitämään kiinni. Tästä asiasta olen erityisen iloinen!


Tästä kokemuksesta seurasi "radottamisen" jakso, jonka aikana vedin kaiken mahdollisen huumeen minkä irti sain. Työni hoidin kuitenkin hyvin, nämä biletykset hoidin vapaa-ajallani. Tämä päättyi vasta, kun flippasin todella pahasti, otettuani jälleen reilusti kamaa. Minulla kesti kauan sisäistää, että kyseessä oli hyvinkin perinteinen hetkellinen psyykkinen sekoaminen, mutta kun se tapahtuu omassa mielessä ja osuu kaikkein arimpaan ja rakkaimpaan sopukkaan, asiaa on hankala käsitellä. Ollessani yksin kotona, päässäni alkoi yhtäkkiä, kuin salaman iskusta, vilistä hallitsemattomasti tuomitsevia raamatun jakeita ja hyvin pimeitä ajatuksia, joita en totisesti halua muistella. Sain pahan paniikkikohtauksen. Olin yksin kotona ja erittäin "tiloissa". Tämä kokemus oli niin mieltäni järkyttävä, että sain vielä tapahtuneen jälkeenkin näitä kohtauksia ja pelkotiloja. Edes itsensä psyykkaaminen ei auttanut. Ikuisena optimistina minä olen usein ollut se joka tsemppaa muita pahojen fiilisten yli, mutta nyt oma lanttuni meni tilttiin. Pahimmat lapsuuteni pelot nousivat jostain syvältä pintaan, en tuntenut armoa ja pelkäsin. Käsitykseni Jumalasta on ollut lapsuudestani asti jollain tapaa vääristynyt ja jyrkkä, enkä yhtään liioittele kun sanon, että tämä flippaus oli kuin maanpäällinen hengellinen helvetti, joka roihahti täyteen liekkiinsä. Tästä seurasi aika, jolloin pelkäsin jotenkin yhtäkkiä sekoavani. Kuulin mielessäni kuinka kaverini tulevat sanomaan: niin sille Teemulle sitten lopulta kävi. Se tuli hulluksi. Luojan kiitos, olen järjissäni!


Tämän pelottavan kokemuksen jälkeen jouduin perin pohjin käsittelemään uskoni perustukset ja suhteeni Jumalaan. Tunnemaailmani oli aivan sekaisin, eikä siihen voinut enää mitenkään luottaa. Ensin ikään kuin vakuuttelin itselleni, että enhän minä nyt sellaista syntiä ole tehnyt, etten voisi saada kaikkea anteeksi, mutta tajutessani lakihenkisen ja tekopyhän ajatukseni ristiriitaisuuden, minä lopulta luovutin. Minä ikään kuin ajattelin itseni pussiin. Tämä oli kuin väsytystaistelua, jota uskon, että sitä johti Jumala. Kuvainnollisesti nostin kädet pystyyn ja antauduin Jumalan rakkauden pistoolin edessä. Tunnustin, että olen niin läpikotaisin syntinen, että ei ole eikä tule mitään sellaista perustetta, miksi minut pitäisi taivaaseen ottaa. Vain Kristus jäi jäljelle, ainut toivoni. Sen olen kuitenkin ymmärtänyt, että tuosta pimeästä, valheellisesta huumekokemuksesta en ota elämääni yhtään mitään, vaan Jumalan sanasta. Jätän se sisällön omaan arvoonsa, mutta kokemuksena se oli kaikessa surrealistisuudessaan varsin opettavainen, vähän kuin olisi saanut sähköiskun. Koen tämän Jumalan armollisena pysäytyksenä. Olin täysin toivoton, mutta sain jälleen kokea Jumalan rakkauden elämässäni ja aloin parantua. Kokemukseni armosta on mullistunut.

Edellisessä tekstissäni kerroin lyhyesti siitä, kuinka tunnustin syntini seurakuntani pastorille. Voi kuulostaa helpolta, mutta nämä olivat elämäni vaikeimmat askeleet seurakuntaan. Minä kirjaimellisesti pelkäsin, että Jumala tappaa minut heti kirkon kynnykselle, niin kuin kävi raamatun Ananiakselle ja Safiralle, kun he tahallisesti koettivat pettää Jumalan Pyhää Henkeä. Siitä huolimatta jalkani veivät minua eteenpäin, aivan kuin joku toinen olisi ohjannut niitä. Olin positiivisesti yllättynyt kun pääsinkin ehjänä perille seurakunnan toimistolle. Vastassa ei ollutkaan tuomio, vaan minulle jälleen osoitettiin rakkautta. Sain tästä kohtaamisesta todella tärkeän oppitunnin omaan elämääni. Muistan tämän hetken aina, pastorini opetti omalla esimerkillään miten rakastaa. Aivan kuin itse Jeesus olisi ottanut minut vastaan. Noin puoli vuotta tapahtuneen jälkeen tapasin vaimoni. Olin jo lopettanut pornon katsomisen ja yhden illan jutut. Laitoin stopin myös treffailuille. En halunnut enää säätää, halusin vaimon, josta niin kauan olin jo unelmoinut. En halunnut sitä paskaa jossa olin elänyt, olen kurkkuani myöten täynnä sitä. En voi olla toteamatta tähän loppuun, että jos olet uskova ja elät synnissä, lopeta. Tunnusta syntisi Jumalalle ja jollekin toiselle uskovalle ja hae apua. Tilanteesi ei ole toivoton! Jos et vielä Jeesusta tunne, ei sinunkaan tilanteesi ole toivoton. Jeesus sanoi: Jokainen joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu. Jumala on hyvä, hän on Rakkaus.

24.6.2018

Huora-aalto

Ennen kuin tapasin vaimoni, olen seurustellut kolmesti jos mukaan ei lasketa "säätöjä", tai lyhyempiä teinirakkauksia. Nämä suhteet ovat kaikki kestäneet noin 2 vuotta. Olemme vaimoni kanssa puhuneet siitä, kuinka odotimme seksin harrastamista avioliittoon, mutta vaikeaa se oli! Myös meillä tapahtui "lipsahduksia", mutta yhdynnän onnistuimme säästämään hääyölle, juuri ja juuri. Emme kuitenkaan menneet seksin takia naimisiin, vaan koimme, että Jumala on johdattanut meidät yhteen, löysimme toisistamme rakkauden. Olemme molemmat kuitenkin harrastaneet seksiä jo ennen kuin tapasimme. Minä harrastin seksiä ensimmäisen kerran kotibileissä, ollessani 14-vuotias. Kaverini kyselivät ja minä ylpeänä kuvailin kokemustani. Sydänsuruilta ei tässäkään vältytty, sillä tämä tyttö petti minua parhaan ystäväni kanssa ja he alkoivat seurustella selkäni takana. Noh, en minä häntä tokikaan rakastanut, sen sijaan haukuin huoraksi ja selviteltyäni välit ystäväni kanssa, löimme yläfemmat ja fiilistelimme että "saatiinpas pillua". Tämä oli molempien ensimmäinen kerta


Reilu 10 vuotta myöhemmin, kun olin alkanut harjoitella alkoholin käyttöä uudelleen, päädyin erään kostean illan päätteeksi baariin Helsingin keskustassa. Elin ristiriitaisessa tilanteessa. Minusta ei itse asiassa tuntunut hyvälle käydä yökerhoissa, en halunnut, minua suorastaan oksetti, mutta dokauksen täyteinen elämä oli ottanut minusta jo niin vahvan otteen, että kerta toisensa jälkeen päädyin "juhlimaan". Minulla on muutamia ystäviä, paljon kavereita ja tuttuja, mutta siitä huolimatta koin voimakasta yksinäisyyttä. Elämän kumppanin ja rakkauden kaipuu oli todella kova. Joraillessani tanssilattialla, huomioni kiinnittyi erääseen neitoon, joka siemaili drinkkiään hieman sivummalla. Itsevarmuutta uhkuen menin hänen juttusilleen. Kävi nopeasti ilmi, että hän oli oikein mukava ja fiksu nainen. Asiat etenivät nopeasti suudelmaan ja valomerkin tultua suuntasimme yhdessä ulos. Olin kuin teini jälleen. Vietimme ainakin pari tuntia yössä halaillen ja nuoleskellen. Läheisyys tuntui uskomattoman hyvältä ja aloin elätellä ajatusta, että josko sitä päädyttäisiin myös samaan osoitteeseen. Hänen kaverinsa kuitenkin pilasivat mahdollisuuteni, kun he yhtäkkiä pamahtivat paikalle ja tyttö päättikin lähteä kotiin. Siihen minä jäin yksin Helsingin aamuyöhön.

Olotilaani ei yhtään helpottanut se, että olin ollut jo useamman vuoden sinkkuna. Minut valtasi ennen kokematon yksinäisyyden tunne. Oloni oli surkea. Aamulla heräsin järkyttävässä krapulassa. Läheisyyden ja seksin himo valtasivat minut täysin. Tässä hetkessä selkärankani katkesi. Muistin, kuinka olin joskus pornoa katsellessani törmännyt seksitreffit sivustoon. Sydän hakkasi himosta ja menin koneelle. Vastustelin, mutta peruuttamaton oli jo tapahtunut sydämessäni. Sovin treffit ja lähdin matkaan. Pelkäsin, että vastassa on joko narkomaani jolta tippuu hampaat suusta, tai alkoholisoitunut pubiruusu, mutta suureksi yllätyksekseni oven avasikin nätti, nuori vaalea nainen. Hinnaksi oli sovittu 80 euroa. Tässä kohden jätän jälleen yksityiskohdat lukijan mielikuvituksen varaan. Tapaamisen jälkeen palasin kotiin ja viimeistään nyt oli itsetuntoni murskautumisen siemenet kylvetty elämääni. Tätä seurasi kuukaudet joita kutsun "huora-aalloksi".


Tunnen miehiä jotka kehuskelevat huora kokemuksillaan. Minä en tähän kuitenkaan pystynyt, paitsi väkisin, vaan tilanne painoi minua jatkuvasti. Näiden kuukausien aikana toteutin myös seksuaalisia perversioitani joista en tarkemmin halua julkisesti mainita. Itsetuntoni mureneminen kävi kuitenkin sietämättömäksi ja päätin, että asiaan on tultava muutos. Ajattelin, että kyllä minä nyt naista saan ilman rahaakin! Tätä seurasi toinen aalto: yhden illan jutut. Elämäni meni täysin sekaisin, eikä muutama sulka hatussa auttanut asiassa. Jäin seurakunnan palvelutehtävästä pois, koska koin olevani tekopyhä paska. Ristiriita oli niin räikeä, että en yksinkertaisesti voinut olla kenellekään esikuvana. Minä, jota useat ovat esikuvanaan pitäneet. Mielestäni tein oikean ratkaisun, vaikka parempi ratkaisu olisi tietenkin ollut tehdä synnistä parannus ja hakea apua. Yritin kyllä monesti, mutta aina palasin oksennukselle. Synti on syntiä eikä se muuksi muutu vaikka ajat muuttuvat. Minä lankesin ja elin syvällä synnissä. Padot alkoivat pikkuhiljaa murtua vasta, kun lopulta tunnustin syntini seurakuntani pastorille. Tätä kuitenkin edelsi aivan järkyttävän pelottava kokemus, tai oikeastaan "flippaus", ja jos hyväksi koen, kirjoitan siitä joskus erillisen tekstin. Haureellinen elämäntapani ja pornon katsominen jäivät siihen paikkaan, mutta taisteluni irti päihteistä sen sijaan vasta alkoi, jo toisen kerran lyhyen elämäni aikana. Oli aika alkaa keräämään heittämiään kiviä. Näiden vuosien aikana näin seurakunnan varjoisan puolen: kerran uskoon tulleita, synnin pettämiä ihmisraunioita, joiden elämä oli vähintään yhtä sekaisin kuin omani. Siellä missä ennen kokoonnuttiin yhdessä rukoilemaan, kokoonnuttiinkin nyt yhdessä tekemään syntiä. Synnillä on seuraukset, vaikka ne anteeksi saakin.

Olen todella kiitollinen että olen tässä tänään, uskossa ja järjissäni. Minä nimittäin menetin uskoni. En uskoani Jumalaan, paitsi hetkeksi, mutta uskoni oman pelastumiseni suhteen. Menetin täysin toivoni, oli epätoivoinen ja ahdistunut. Vain Jumala kykeni minut nostamaan osoittamalla rakkauttaan Kristuksessa. Minä en valinnut Jumalaa, Jumala valitsi minut. Olen aidosti ihmetellyt että voiko Jumala todella olla näin hyvä!? Kyllä voi. Jos kuulet minun joskus sanovan, että Jumala on hyvä ja armollinen, minä todella tarkoitan sitä.

Kunnia Jumalalle!


EDIT:

Vaimoni kirjoitti myös tekstin aiheeseen liittyen! Voit lukea tekstin TÄÄLTÄ

17.6.2018

Leikitään kotia

Lapsuuteni oli hyvä, mutta kolmen vuosikymmenen jälkeen olen alkanut käsitellä asioita, jotka eivät olleet hyviä. Tai no, oikeastaan prosessi alkoi jo parikymppisenä, mutta nyt alan olla kypsä niistä kertomaan. Minulla on melkoisen hyvät ja tarkat muistikuvat lapsuudestani. Meidän perhe on kokenut vuosien varrella jos jonkinmoista haastetta ja ongelmaa, mutta tähän mennessä kaikesta on selvitty. Tässä tekstissä kerron asiasta, jonka olen pitänyt sisälläni koko elämäni ajan. En ole kertonut tästä kenellekään, paitsi vaimolleni, joka oli ensimmäinen joka kuuli asiasta minun lisäkseni. On ollut kauheaa pitää sisällään asiaa, jonka tajuaa aiheuttaneen koko elämää leimanneen, mutta alkujaan tiedostamattoman häpeän tunteen. Ennen tämän tekstin julkaisua kerroin myös perheelleni, mutta nyt päätin jakaa asian julkisesti. Tätä kirjoittaessani mietin, että miksi näin teen, eihän tässä ole mitään järkeä, mutta jokin saa minut jatkamaan ja julkaisemaan tämän! Pelkään leimautuvani, pelkään että minulle aletaan naureskelemaan, pelkään, että kun näen ystäviäni, tämä on ensimmäinen asia mikä heille tulee minusta mieleen. Se on toki ihan luonnollista jos joku näin ajattelee, mutta älkää ystävät pelätkö, olen edelleen se sama Teemu kuin aina ennenkin. Minulla tulee mieleeni muutamia rohkaisevia esimerkkejä, jotka antavat minulle rohkeutta ja voimaa avata sanaisen arkkuni.


Lapsuudessani olimme paljon ulkona leikkimässä. Asuimme maaseudulla ja tekemistä riitti! Rakensimme majoja, seikkailimme pelloilla ja metsissä. Mielikuvitukseni oli rikas jo lapsena, joten jokainen leikki oli suuri seikkailu! Kepit muuttuivat keihäiksi, puun palasista vuolin puukolla viidakkoveitsiä, läheinen mummin ja ukin metsä muuttui hetkessä viidakoksi ja minä olin vähintäänkin Tarzan. Osasin tehdä jopa pajupillin joka oikeasti vihelsi ja toimi. Isän kanssa tehty veneretki ja perheen kanssa tehdyt Norjan matkat asuntoautolla, ovat mielessäni kuin eilinen päivä. Nämä ja paljon muuta, ovat niitä hyviä muistoja, joita haluan myös omille lapsilleni. Mutta kuten alussa totesin, lapsuudessani on myös negatiivisia kokemuksia ja tämä, mistä nyt kerron, on häpeän lisäksi rikkonut myös minäkuvaani. Nyt aikuisena ymmärrän minne juuret johtavat. Mutta jorinat sikseen, mennään asiaan.


Oli kesä, ja leikkiessämme ulkona, totta kai mukana oli myös naapureiden lapsia, tyttöjä ja poikia. Välillä tapeltiin, välillä naurettiin. Useimmiten oltiin pihalla, niin myös tuona kyseisenä kesäpäivänä, jolloin isäni oli pystyttänyt pihaamme teltan. En muista yövyimmekö siellä, mutta se oli kiva lisä leikkeihin. Pihamme kauimmalla reunalla oli oja, jonka päälle olimme taittaneet risuja katoksi. Se oli hauskaa! Tällä kertaa kaverinani oli yksi naapuruston vanhemmista pojista. Tämä poika, en muista kuka hän oli, ehdotti minulle että;

"Teemu! Leikitään kotia, sä oot vaimo ja mä oon mies!". En halunnut leikkiä kotia, ja tokaisin hänelle miehekkäästi takaisin, että "ei, sinä olet vaimo ja mä oon mies!".

Tämä ei kuitenkaan käynyt, vaan minua vanhempi poika sai taivuteltua minut tahtoonsa. Hän ehdotti, että menisimme leikkimään isäni pystyttämään telttaan. Teltassa hän laski housunsa alas ja käski minua tekemään itselleen seksuaalisen teon, jota kenenkään lapsen ei pitäisi kokea! Jokainen varmasti ymmärtää, että ei ole tarpeen mennä yksityiskohtiin. Luojan kiitos, hetken kuluttua pihalta alkoi kuulua ääniä, ja katsoessani teltan vetskarin raosta ulos, veljeni ja siskoni kävelivät pihalla kohti telttaa. Vetskarin sulkeuduttua sulkeutui myös tämä salaisuus sydämeni vetskarin taakse 30 vuodeksi. Nämä ovat minun varhaisimpia muistoja lapsuudestani. Nyt se on sanottu. Minä jouduin seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi ollessani vielä pieni lapsi. Vaikka teon tehnyt poika oli lapsi itsekin, se ei vähennä kokemuksiani häpeän ja syyllisyyden tunteista. Ymmärrän kyllä, että tapahtunut ei ollut minun vikani. Vihaa ja katkeruutta en koe, mutta olen käynyt läpi myös sen vaiheen, jossa ajattelin, että jos muistaisin kuka tämän teki, niin paukauttaisin turpaan. Ihan vain huvikseni.


On uskomatonta miten nöyryyttävälle tämän kaiken kertominen tuntuu. Samalla hieman jopa vähättelen asiaa, onko tämä edes kertomisen arvoinen asia, kun teko ei kuitenkaan toistunut? Silloin kun tapasin Even, päätin että kerron hänelle. Oli kivuliasta laskea suojamuurit alas ja luottaa, mutta vaimoni on erityinen nainen, siksi oli turvallista avautua näin nolosta asiasta. Päätin luottaa, ettei hän lyö minua asialla tai suhtaudu loukkaavasti. Minä olen pääasiallisesti introvertti, tästä johtuen minulla on taipumusta pitää asiat sisälläni. Usein tarvitsen pitkän prosessin että saan sanottua minua vaivanneen asian ulos. Nyt alan kuitenkin oppia.

Niin kuin alussa sanoin, tämä prosessi alkoi noin parikymppisenä, jatkuen tähän päivään asti. Erityisesti viimevuosina asia on vainonnut minua. Kävin kovan taistelun, että eihän tälläistä nyt ole oikeasti mikään pakko kenellekään kertoa, mutta aina kun "katsoin toisaalle", kuva tapahtuneesta lävähti kasvoilleni. Aloin tuntea, että Jumala nostaa asiaa esille. Käänteen tekevä oivallus tuli aika nopeasti, minä aloin ymmärtää, miten tapahtunut oli jättänyt psyykeeseeni niin vahvan arven, että se tulisi käsitellä perinpohjaisesti. Tämä arpi, sellaiseksi sitä kutsun, on vaikuttanut sielussani koko elämäni ajan, vaikka järjellä ymmärränkin asian todellisen laidan. Minun identiteettini meni rikki. Olen kuitenkin onnellinen, että Jumala nosti tämän tapahtuneen valoon.


Minä annan anteeksi.