Liskojen yö

Elettiin eteläisen Suomen asfaltinmustaa talvikautta. Ilta oli mennyt mukavasti saunoen ja olutta nauttien. Minä, ja pari ystävääni, päätimme käväistä aikamme kuluksi vielä "parilla" kuivattelemassa jälkihikeä. Hetken tuumailujen jälkeen, päädyimme Helsingin keskustassa sijaitsevaan oluthuone Kaislaan.

Minun yhtä pientä paniikkikohtaustani lukuun ottamatta, meillä oli oikeasti hauskaa. Onnistuin kuitenkin salaaman tämän ystäviltäni, mutta onneksi tämä piinallinen olo meni nopeasti ohi tilaamalla lisää olutta. Hieman huvittavaksi tilanteen teki se, että alkoholi oli ilmeisesti laukaissut tämän kohtauksen.

Pelailimme lautapelejä ja tutustuimme uusiin ihmisiin. Loppuillasta humalamme alkoi olla, yllätys yllätys, melko tuhtia, mutta mitään sen kummallisempaa ei ollut tapahtunut, kaikki oli päällisin puolin oikein hyvin. Ystäväni lähtivät lopulta kotiin, mutta yön alkaessa vaihtua pian aamuksi, minä päätinkin nukkumisen sijasta nostattaa vielä tunnelmaa kuuntelemalla hetken verran musiikkia. 

Rakastakaa mua

Mukavasta illastamme huolimatta oloni oli tyhjä, tyhjempi kuin koskaan aikaisemmin. Aloin väsyä. Repeatilla soiva, hypnoottiselta kuulostava jumputus kaikkine nostatuksineen ja bassoineen ei tuntunut yhtään miltään, vaikka kuinka yritin repiä siitä vielä jotain iloa irti. Se ainoastaan ikävästi muistutti minua eräästä tilanteesta, jossa olin poistunut erään huoran asunnolta "leijuen", mutta samalla tuntien kuin kylmän, luisevan kouran puristavan rinnassani. Nyt en tuntenut edes sitä.

Käänsin musiikin vieläkin kovemmalle, ei auttanut. Olin joutunut kasvokkain rakkaudettomuuden tunteen kanssa, tämä hetki oli yksi kuuluisista murtumispisteistäni. Kyynelkanavistani ei todellakaan lähtenyt mitään kaunista ja hurskasta nyyhkytystä, vaan riekaleiksi revityn ihmissielun epätoivoista vollotusta. Koin kirjaimellisesti olevani kuin kävelevä paskan pala. Enkä yhtään liioittele.

Kuvittelin, että miltä tuntuisi hypätä alas korkealta katolta ja tappaa itsensä. Mitä minulle tapahtuisi? En kuitenkaan uskaltanut tehdä itselleni mitään, koska helvetin pelkoni oli ylivoimaisen suuri. Pelottavinta oli tajuta se, että minulla oli kuitenkin olemassa potentiaali tappaa itseni. Miten ihmeessä minulle kävi näin? Mielestäni en koskaan ole ollut itsetuhoinen, mutta nämä väkivaltaiset ajatukset olivat nyt toistuvasti mielessäni. Otin puhelimeni ja laitoin muutamalle ystävälleni viestin: "RAKASTAKAA MUA". Lopulta päätin mennä nukkumaan.

Kauniita unia

"Näin edessäni taivaan, sellaisen kesäisen harmaan. Vastapäätä olevan korkean kerrostalon parveke varasti hetkeksi huomioni, ikään kuin vain korostaakseen sitä, mitä kauheaa oli juuri tapahtumassa. "Ei, en mä halua hypätä!" Huusin ja taistelin kaikin voimin vastaan, mutta sanaakaan sanomatta, tämä määrätietoisesti kimppuuni hyökännyt hullu, puski minua suoraan kohti Olympiastadionin tornin reunaa.

Katseeni kääntyessä takaisin vastakkaiselle talolle, sen parvekkeelle ilmestyi tumma hahmo, joka hetkeäkään epäröimättä loikkasi tyhjyyteen. Katsoin järkyttyneenä, kuinka brutaalisti hän paiskautui alhaalla olevalle asfaltille. Hänen päänsä repesi törmäyksen voimasta, joka veren saattelemana kimposi kohti tornia jossa minä olin, lentäen suoraan jalkoihini. Samassa tajusin, että se toinen hullu, se, joka yritti puskea minut alas, olinkin minä itse." Ja arvatkaas vain, kenen se pää oli? 

Krhm no niin, huomenta, uusi päivä! Ei totisesti huvittanut jatkaa unia, hereillä on hauskempaa!

Minä olen rakastettu

Tätä kirjoittaessani, istun mukavasti vanhempieni kotona lemppari paikassani, parvekkeella. Poikamme Elia nukkuu, ja Aada leikkii iloisesti kummityttöni kanssa piilosta. Minulla on edessäni kuuma kahvi, mutta varpaani ovat jäässä. Tästäkin huolimatta, elämme tällä hetkellä elämämme onnellisinta aikaa. Tulevaisuutemme on toiveikas, minulla on jälleen unelmia! Uusi puhdas sivu on avattu, eikä menneisyys enää paina, vaikka jotkut tapahtumat assosioivatkin negatiivisesti. Tipahdan muistellessani uudelleen tilanteisiin, jollaisia en koskaan ole osannut kuvitella, en ainakaan omalle kohdalleni.

Kaiken tämän edellä kertomani epätoivon keskellä, asiat alkoivatkin yhtäkkiä näyttää siltä, että kaikki olikin pohjimmiltaan yhtä suurta suunnitelmaa. Koin edelleen sinkoilevani sinne ja tänne kuin "flipperipallo", mutta isossa kuvassa puikoissa en ollutkaan minä, vaan Jumala. Sain paljon enemmän kuin mitä pyysin ja unelmoin! Juuri oikealla hetkellä, Jumala kuuli epätoivoisen rääkymiseni ja "kaatoi" elämääni rakkautta rakkauden päälle, aivan kuin vastaten ystävilleni osoitettuihin viesteihin.

Minä todella uskon, että Jumala on olemassa ja kuulee rukoukset, sellaisetkin, mitkä eivät täytä uskonnollisia kriteerejämme siitä, millainen rukouksen "tulisi" olla. Niin kuin olen jo aiemminkin kirjoittanut, en myöskään nyt malta olla teroittamatta: Ainut toivomme iankaikkisuuttamme ajatellen on Kristus Jeesus. 

Pahojen kokemusteni jälkeen tunteeni seikkailivat pitkiä aikoja pitkin omia raiteitaan, tullen pahasti jälkijunassa. Vasta nyt, alamme pikkuhiljaa löytää samoille asemille. Voit olla täysin epätoivoisessa tilanteessa juuri nyt, mutta silti, Jumalan Voima on ylläsi. Siitäkin huolimatta, että inhimilliset tunteesi sanovat aivan jotain muuta.

Jos joku olisi tuossa epätoivoisessa tilanteessani sanonut minulle, miten positiivisesti tulisin yllättymään tulevien kuukausien aikana, en olisi uskonut. Olin niin ällikällä lyöty, että kysyin usein itseltäni: Voiko Jumala todella olla näin hyvä? Tästä aiheesta haluan kirjoittaa vielä aivan erillisen tekstin.

Pelko johtuu rakkaudettomuuden tunteesta, pelossa on rangaistusta. Jumalan täydellinen rakkaus karkottaa kaiken pelon. Jumala on Rakkaus. Jumala on hyvä ja uskollinen, usko pois! Jos minäkin selvisin, sinäkin voit selvitä! Sinä olet rakastettu.