24.6.2018

Huora-aalto

Ennen kuin tapasin vaimoni, olen seurustellut kolmesti jos mukaan ei lasketa "säätöjä", tai lyhyempiä teinirakkauksia. Nämä suhteet ovat kaikki kestäneet noin 2 vuotta. Olemme vaimoni kanssa puhuneet siitä, kuinka odotimme seksin harrastamista avioliittoon, mutta vaikeaa se oli! Myös meillä tapahtui "lipsahduksia", mutta yhdynnän onnistuimme säästämään hääyölle, juuri ja juuri. Emme kuitenkaan menneet seksin takia naimisiin, vaan koimme, että Jumala on johdattanut meidät yhteen, löysimme toisistamme rakkauden. Olemme molemmat kuitenkin harrastaneet seksiä jo ennen kuin tapasimme. Minä harrastin seksiä ensimmäisen kerran kotibileissä, ollessani 14-vuotias. Kaverini kyselivät ja minä ylpeänä kuvailin kokemustani. Sydänsuruilta ei tässäkään vältytty, sillä tämä tyttö petti minua parhaan ystäväni kanssa ja he alkoivat seurustella selkäni takana. Noh, en minä häntä tokikaan rakastanut, sen sijaan haukuin huoraksi ja selviteltyäni välit ystäväni kanssa, löimme yläfemmat ja fiilistelimme että "saatiinpas pillua". Tämä oli molempien ensimmäinen kerta


Reilu 10 vuotta myöhemmin, kun olin alkanut harjoitella alkoholin käyttöä uudelleen, päädyin erään kostean illan päätteeksi baariin Helsingin keskustassa. Elin ristiriitaisessa tilanteessa. Minusta ei itse asiassa tuntunut hyvälle käydä yökerhoissa, en halunnut, minua suorastaan oksetti, mutta dokauksen täyteinen elämä oli ottanut minusta jo niin vahvan otteen, että kerta toisensa jälkeen päädyin "juhlimaan". Minulla on muutamia ystäviä, paljon kavereita ja tuttuja, mutta siitä huolimatta koin voimakasta yksinäisyyttä. Elämän kumppanin ja rakkauden kaipuu oli todella kova. Joraillessani tanssilattialla, huomioni kiinnittyi erääseen neitoon, joka siemaili drinkkiään hieman sivummalla. Itsevarmuutta uhkuen menin hänen juttusilleen. Kävi nopeasti ilmi, että hän oli oikein mukava ja fiksu nainen. Asiat etenivät nopeasti suudelmaan ja valomerkin tultua suuntasimme yhdessä ulos. Olin kuin teini jälleen. Vietimme ainakin pari tuntia yössä halaillen ja nuoleskellen. Läheisyys tuntui uskomattoman hyvältä ja aloin elätellä ajatusta, että josko sitä päädyttäisiin myös samaan osoitteeseen. Hänen kaverinsa kuitenkin pilasivat mahdollisuuteni, kun he yhtäkkiä pamahtivat paikalle ja tyttö päättikin lähteä kotiin. Siihen minä jäin yksin Helsingin aamuyöhön.

Olotilaani ei yhtään helpottanut se, että olin ollut jo useamman vuoden sinkkuna. Minut valtasi ennen kokematon yksinäisyyden tunne. Oloni oli surkea. Aamulla heräsin järkyttävässä krapulassa. Läheisyyden ja seksin himo valtasivat minut täysin. Tässä hetkessä selkärankani katkesi. Muistin, kuinka olin joskus pornoa katsellessani törmännyt seksitreffit sivustoon. Sydän hakkasi himosta ja menin koneelle. Vastustelin, mutta peruuttamaton oli jo tapahtunut sydämessäni. Sovin treffit ja lähdin matkaan. Pelkäsin, että vastassa on joko narkomaani jolta tippuu hampaat suusta, tai alkoholisoitunut pubiruusu, mutta suureksi yllätyksekseni oven avasikin nätti, nuori vaalea nainen. Hinnaksi oli sovittu 80 euroa. Tässä kohden jätän jälleen yksityiskohdat lukijan mielikuvituksen varaan. Tapaamisen jälkeen palasin kotiin ja viimeistään nyt oli itsetuntoni murskautumisen siemenet kylvetty elämääni. Tätä seurasi kuukaudet joita kutsun "huora-aalloksi".


Tunnen miehiä jotka kehuskelevat huora kokemuksillaan. Minä en tähän kuitenkaan pystynyt, paitsi väkisin, vaan tilanne painoi minua jatkuvasti. Näiden kuukausien aikana toteutin myös seksuaalisia perversioitani joista en tarkemmin halua julkisesti mainita. Itsetuntoni mureneminen kävi kuitenkin sietämättömäksi ja päätin, että asiaan on tultava muutos. Ajattelin, että kyllä minä nyt naista saan ilman rahaakin! Tätä seurasi toinen aalto: yhden illan jutut. Elämäni meni täysin sekaisin, eikä muutama sulka hatussa auttanut asiassa. Jäin seurakunnan palvelutehtävästä pois, koska koin olevani tekopyhä paska. Ristiriita oli niin räikeä, että en yksinkertaisesti voinut olla kenellekään esikuvana. Minä, jota useat ovat esikuvanaan pitäneet. Mielestäni tein oikean ratkaisun, vaikka parempi ratkaisu olisi tietenkin ollut tehdä synnistä parannus ja hakea apua. Yritin kyllä monesti, mutta aina palasin oksennukselle. Synti on syntiä eikä se muuksi muutu vaikka ajat muuttuvat. Minä lankesin ja elin syvällä synnissä. Padot alkoivat pikkuhiljaa murtua vasta, kun lopulta tunnustin syntini seurakuntani pastorille. Tätä kuitenkin edelsi aivan järkyttävän pelottava kokemus, tai oikeastaan "flippaus", ja jos hyväksi koen, kirjoitan siitä joskus erillisen tekstin. Haureellinen elämäntapani ja pornon katsominen jäivät siihen paikkaan, mutta taisteluni irti päihteistä sen sijaan vasta alkoi, jo toisen kerran lyhyen elämäni aikana. Oli aika alkaa keräämään heittämiään kiviä. Näiden vuosien aikana näin seurakunnan varjoisan puolen: kerran uskoon tulleita, synnin pettämiä ihmisraunioita, joiden elämä oli vähintään yhtä sekaisin kuin omani. Siellä missä ennen kokoonnuttiin yhdessä rukoilemaan, kokoonnuttiinkin nyt yhdessä tekemään syntiä. Synnillä on seuraukset, vaikka ne anteeksi saakin.

Olen todella kiitollinen että olen tässä tänään, uskossa ja järjissäni. Minä nimittäin menetin uskoni. En uskoani Jumalaan, paitsi hetkeksi, mutta uskoni oman pelastumiseni suhteen. Menetin täysin toivoni, oli epätoivoinen ja ahdistunut. Vain Jumala kykeni minut nostamaan osoittamalla rakkauttaan Kristuksessa. Minä en valinnut Jumalaa, Jumala valitsi minut. Olen aidosti ihmetellyt että voiko Jumala todella olla näin hyvä!? Kyllä voi. Jos kuulet minun joskus sanovan, että Jumala on hyvä ja armollinen, minä todella tarkoitan sitä.

Kunnia Jumalalle!


EDIT:

Vaimoni kirjoitti myös tekstin aiheeseen liittyen! Voit lukea tekstin TÄÄLTÄ

17.6.2018

Leikitään kotia

Lapsuuteni oli hyvä, mutta kolmen vuosikymmenen jälkeen olen alkanut käsitellä asioita, jotka eivät olleet hyviä. Tai no, oikeastaan prosessi alkoi jo parikymppisenä, mutta nyt alan olla kypsä niistä kertomaan. Minulla on melkoisen hyvät ja tarkat muistikuvat lapsuudestani. Meidän perhe on kokenut vuosien varrella jos jonkinmoista haastetta ja ongelmaa, mutta tähän mennessä kaikesta on selvitty. Tässä tekstissä kerron asiasta, jonka olen pitänyt sisälläni koko elämäni ajan. En ole kertonut tästä kenellekään, paitsi vaimolleni, joka oli ensimmäinen joka kuuli asiasta minun lisäkseni. On ollut kauheaa pitää sisällään asiaa, jonka tajuaa aiheuttaneen koko elämää leimanneen, mutta alkujaan tiedostamattoman häpeän tunteen. Ennen tämän tekstin julkaisua kerroin myös perheelleni, mutta nyt päätin jakaa asian julkisesti. Tätä kirjoittaessani mietin, että miksi näin teen, eihän tässä ole mitään järkeä, mutta jokin saa minut jatkamaan ja julkaisemaan tämän! Pelkään leimautuvani, pelkään että minulle aletaan naureskelemaan, pelkään, että kun näen ystäviäni, tämä on ensimmäinen asia mikä heille tulee minusta mieleen. Se on toki ihan luonnollista jos joku näin ajattelee, mutta älkää ystävät pelätkö, olen edelleen se sama Teemu kuin aina ennenkin. Minulla tulee mieleeni muutamia rohkaisevia esimerkkejä, jotka antavat minulle rohkeutta ja voimaa avata sanaisen arkkuni.


Lapsuudessani olimme paljon ulkona leikkimässä. Asuimme maaseudulla ja tekemistä riitti! Rakensimme majoja, seikkailimme pelloilla ja metsissä. Mielikuvitukseni oli rikas jo lapsena, joten jokainen leikki oli suuri seikkailu! Kepit muuttuivat keihäiksi, puun palasista vuolin puukolla viidakkoveitsiä, läheinen mummin ja ukin metsä muuttui hetkessä viidakoksi ja minä olin vähintäänkin Tarzan. Osasin tehdä jopa pajupillin joka oikeasti vihelsi ja toimi. Isän kanssa tehty veneretki ja perheen kanssa tehdyt Norjan matkat asuntoautolla, ovat mielessäni kuin eilinen päivä. Nämä ja paljon muuta, ovat niitä hyviä muistoja, joita haluan myös omille lapsilleni. Mutta kuten alussa totesin, lapsuudessani on myös negatiivisia kokemuksia ja tämä, mistä nyt kerron, on häpeän lisäksi rikkonut myös minäkuvaani. Nyt aikuisena ymmärrän minne juuret johtavat. Mutta jorinat sikseen, mennään asiaan.


Oli kesä, ja leikkiessämme ulkona, totta kai mukana oli myös naapureiden lapsia, tyttöjä ja poikia. Välillä tapeltiin, välillä naurettiin. Useimmiten oltiin pihalla, niin myös tuona kyseisenä kesäpäivänä, jolloin isäni oli pystyttänyt pihaamme teltan. En muista yövyimmekö siellä, mutta se oli kiva lisä leikkeihin. Pihamme kauimmalla reunalla oli oja, jonka päälle olimme taittaneet risuja katoksi. Se oli hauskaa! Tällä kertaa kaverinani oli yksi naapuruston vanhemmista pojista. Tämä poika, en muista kuka hän oli, ehdotti minulle että;

"Teemu! Leikitään kotia, sä oot vaimo ja mä oon mies!". En halunnut leikkiä kotia, ja tokaisin hänelle miehekkäästi takaisin, että "ei, sinä olet vaimo ja mä oon mies!".

Tämä ei kuitenkaan käynyt, vaan minua vanhempi poika sai taivuteltua minut tahtoonsa. Hän ehdotti, että menisimme leikkimään isäni pystyttämään telttaan. Teltassa hän laski housunsa alas ja käski minua tekemään itselleen seksuaalisen teon, jota kenenkään lapsen ei pitäisi kokea! Jokainen varmasti ymmärtää, että ei ole tarpeen mennä yksityiskohtiin. Luojan kiitos, hetken kuluttua pihalta alkoi kuulua ääniä, ja katsoessani teltan vetskarin raosta ulos, veljeni ja siskoni kävelivät pihalla kohti telttaa. Vetskarin sulkeuduttua sulkeutui myös tämä salaisuus sydämeni vetskarin taakse 30 vuodeksi. Nämä ovat minun varhaisimpia muistoja lapsuudestani. Nyt se on sanottu. Minä jouduin seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi ollessani vielä pieni lapsi. Vaikka teon tehnyt poika oli lapsi itsekin, se ei vähennä kokemuksiani häpeän ja syyllisyyden tunteista. Ymmärrän kyllä, että tapahtunut ei ollut minun vikani. Vihaa ja katkeruutta en koe, mutta olen käynyt läpi myös sen vaiheen, jossa ajattelin, että jos muistaisin kuka tämän teki, niin paukauttaisin turpaan. Ihan vain huvikseni.


On uskomatonta miten nöyryyttävälle tämän kaiken kertominen tuntuu. Samalla hieman jopa vähättelen asiaa, onko tämä edes kertomisen arvoinen asia, kun teko ei kuitenkaan toistunut? Silloin kun tapasin Even, päätin että kerron hänelle. Oli kivuliasta laskea suojamuurit alas ja luottaa, mutta vaimoni on erityinen nainen, siksi oli turvallista avautua näin nolosta asiasta. Päätin luottaa, ettei hän lyö minua asialla tai suhtaudu loukkaavasti. Minä olen pääasiallisesti introvertti, tästä johtuen minulla on taipumusta pitää asiat sisälläni. Usein tarvitsen pitkän prosessin että saan sanottua minua vaivanneen asian ulos. Nyt alan kuitenkin oppia.

Niin kuin alussa sanoin, tämä prosessi alkoi noin parikymppisenä, jatkuen tähän päivään asti. Erityisesti viimevuosina asia on vainonnut minua. Kävin kovan taistelun, että eihän tälläistä nyt ole oikeasti mikään pakko kenellekään kertoa, mutta aina kun "katsoin toisaalle", kuva tapahtuneesta lävähti kasvoilleni. Aloin tuntea, että Jumala nostaa asiaa esille. Käänteen tekevä oivallus tuli aika nopeasti, minä aloin ymmärtää, miten tapahtunut oli jättänyt psyykeeseeni niin vahvan arven, että se tulisi käsitellä perinpohjaisesti. Tämä arpi, sellaiseksi sitä kutsun, on vaikuttanut sielussani koko elämäni ajan, vaikka järjellä ymmärränkin asian todellisen laidan. Minun identiteettini meni rikki. Olen kuitenkin onnellinen, että Jumala nosti tämän tapahtuneen valoon.


Minä annan anteeksi.

10.6.2018

Vakavia maksaongelmia

Olen puhunut nuoruuteni sekoilu vuosista paljon. Olen ollut aktioissa, todistanut, tehnyt biisejä ja jutellut satojen ihmisten kanssa. Vähemmälle huomiolle olen jättänyt kuitenkin tämän aiheen, mistä otsikkokin osuvasti kertoo. Teille, jotka ette tätä nuoruuteni elämän vaihetta tunne, todettakoon lyhyesti, että olen teini-iässä käyttänyt amfetamiinia suonen sisäisesti, eli kotoisasti ilmaistuna "vedin ränniin". Ehkä joskus vielä kirjoitankin näistä ajoista, mutta että pääsisin nopeasti varsinaiseen aiheeseen, en jumitu nyt niihin. Suoraan sanottuna ei huvita jauhaa niistä enää! Näiden muutaman nuoruuteni intensiivisen narkkausvuoden jälkeen minut määrättiin alaikäisenä "hoitoon" Raision Kan-kodille (kristillinen alkoholisti- ja narkomaanityö ry). Kannilla tehtiin sitten asiaan kuuluvat testit, joissa minulla todettiin krooninen maksatulehdus, C-hepatiitti. Minun tapauksessani sairaus oli ehtinyt saada kroonisen vaiheen, eikä spontaania paranemismahdollisuutta enää ollut. Lääkäri sanoi tämän minulle.

Vuosia tämän jälkeen, minulle aloitettiin interferonihoito. Lääke toimii siten, että jos lääke toimii, ei virusta enää löydy verestä millään tarkimmillakaan laitteilla millä mitattavissa on. Eli verikokeiden tulokset ovat negatiiviset, käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että on täysin terve. Verta ei kuitenkaan saa luovuttaa, tämä ihan varmuuden vuoksi koska on ollut entinen taudin kantaja.

Nuorelle miehelle tämä sairastumisuutinen oli tietysti shokeeraava, vaikkakin iloitsin että sain vapautuksen intistä, saattaisin sairastua maksakirroosiin tai syöpään huomattavasti normaalia suuremmalla todennäköisyydellä. Uutinen lääkityksen aloittamisesta oli kuitenkin mahtava mahdollisuus, jonka yhteiskunta verorahoilla tarjosi! Lääkitys oli rankka. Joka päivä piikitin vatsaan, ja osa lääkkeistä otettiin tablettina. Minulle iski aivan järkyttävät päänsäryt, hermo oli jatkuvasti kireällä ja sain mitättömistä asioista raivokohtauksia. Jotenkin minua huvitutti se, että lääkkeen rajuista haittavaikutuksista huolimatta, sain kipuihin pelkkää Buranaa. Lisäksi minulle iski kova masennus. Olin todella alakuloinen ja ajattelin usein kuolemaa. Mässäilin ajatuksella, että jäisin auton alle. Onneksi tiedostin masennuksen johtuvan lääkkeestä. Luin tuoteselosteesta, että jotkut ihmiset olivat tehneet lääkityksen aikana itsemurhan. Tässä todella tarvittiin optimistista asennetta!

Elettiin 2000-luvun puolta väliä ja Seinäjoella järjestettiin isot hengelliset juhlat. Vierailevaksi puhujaksi oli kutsuttu Suzette Hattingh, Jumalan nainen, evankelista Saksasta. Muistan edelleen sen odottavan ja kutkuttavan ilmapiirin. Seinäjoella elettiin tuolloin herätyksen aikaa. Jumalan läsnäolo täytti koko rakennuksen, ja ihmiset juttelivat iloisesti, odottaen, että mitähän mahtavaa Jumala tänään tekisi! Joskus ikävöin näitä aikoja. Minulla ei ole epäilystäkään, etteikö tuo herätys olisi ollut Jumalasta! Minäkin osallistuin näihin juhliin, mutta tällä kertaa minusta ei tuntunut miltään. Olin pikemminkin huonolla ja masentuneella mielellä. Oli keskiviikon Sateet lähetä -ilta, ja Suzette saarnasi. En muista mistä hän puhui, mutta yhtäkkiä kesken saarnan hän sai Jumalalta sanan, ja osoittaen suoraan sormellaan minua, hän sanoi: "Täällä on tänään mies, sinulla on vakavia ongelmia maksasi kanssa. Tulet menemään lääkäriisi ja sinä tulet olemaan terve". Minä istuin parven alaosassa, kaukana puhujasta. Suzette ei katsonut minua, mutta osoitti suoraan minuun. Olin syönyt lääkettä jo useamman kuukauden, tuloksetta. Lääke ei toiminut minulla. En tuntenut mitään ihmeellistä tässä tilanteessa, hätkähdin vain ja totesin että tämä Jumalalta tullut sana täsmäsi minuun!

Sitten tuli jälleen lääkärin aika, noin kaksi viikkoa tapahtuneen jälkeen. Olin odottavalla mielellä, mutta toisaalta pelkäsin pettymystä. Eikä pelkoni ollut turha, nimittäin lääkärillä ei ollut hyviä uutisia. Hän kertoi, että edellisten verikokeiden tuloksista kävi ilmi, että sairaus on mennyt huonompaan suuntaan. Maksa-arvoni olivat retuperällä, eikä lääkitystä olisi syytä jatkaa. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että odotetaan vielä seuraaviin verikokeisiin, mutta jos lääke ei sitten ole tepsinyt, se lopetetaan. Huonoista uutisista huolimatta kerroin lääkärilleni mitä kirkolla oli tapahtunut. Sanoin, että toivoa on!

Kuva: Hattarapilven varjossa

Odottavan aika on pitkä! Seuraavat viikot menivät hitaasti. Lopulta kuitenkin tuli odotettu päivä. Olin käynyt uudelleen verikokeissa ja nyt pääsisin vastaanotolle. Lääkärin tullessa sisään, oli mahdotonta tulkita hänen ilmettään. Purkkaansa, todennäköisesti nikotiinipurkka, hän jauhoi ehkä aiempaa intensiivisemmin, mutta muuten naama oli peruslukemilla. Muutaman kerran rykäisten hän sitten aloitti: "No niin, nyt on tilanne sitten sellainen, että verikokeen tulokset ovat tulleet. Verestäsi ei löydy virusta, tulokset ovat negatiiviset. Näyttäisi siltä, että lääke on vihdoin alkanut toimia." Nostan kyseiselle mieslääkärille hattua siitä, kuinka hienosti hän piti pokkansa! Minä taas olin niin innoissani, että kerroin tarinaani sairaalassa hoitajille ja muille jotka hoitivat asiaani!

Kävin lääkityksen loppuun, ja noin 6 kk lopettamisen jälkeen oli kontrollikäynti, josta saatiin samat negatiiviset tulokset. Tästä oli vielä kahden vuoden kuluttua viimeinen kontrolli, joissa edelleen maksa-arvoni olivat hyvät, eikä virusta ollut. Tämän jälkeen ei kontrollikäyntejä enää tarvittu, minä olin ja olen terve. Todistin tapahtuneesta tuolloin seurakuntani aamurukouskokouksessa. Minulla oli mukana jopa lääkäriltä pyytämäni kirjalliset todisteet että olen ollut sairas, mutta nyt olen terve. Ollakseni rehellinen, en itsekään uskonut että tässä olisi mitään ihmettä tapahtunut, mutta nyt kun mietin, että mistä kirjoittaisin blogiini seuraavaksi, tämä tapahtuma nousi uudelleen mieleeni. Jotain on vuosien mittaan vinksahtanut sydämessäni, koska nyt uskon että Jumala on tämän kaiken takana! Minun on helppo antaa kunnia Jumalalle, koska tiedän, ettei minulla ollut eikä ole osaa eikä arpaa tapahtuneessa. Minun venettäni ei myöskään keinuta se, mitä ihmiset tästä ajattelevat. Minä vain kerron mitä tapahtui. Siunausta sinulle joka tämän luit, olen rukoillut puolestasi.


1.6.2018

Mersulla Jumalan syliin

Nyt kun olen julkisesti tuonut esiin rattijuoppouteni, haluan myös julkisesti käydä tapahtumat läpi. En mene nyt syvemmin päihdeaiheeseen, vaan tämä teksti koskee ainoastaan lauantai yönä 17.03.2018 tapahtunutta takaa-ajoa, sekä sitä edeltänyttä ja seurannutta päivää. Päihdeaiheesta kirjoitan erillisen tekstin, kun olen siihen valmis. Lyhyesti kuitenkin totean, että minulle kävi niin sanotusti "vanhanaikaiset". Usean vuoden absolutismin jälkeen, ajattelin olevani kypsä kristitty nauttimaan alkoholia silloin tällöin ruuan kanssa. Toisin kävi.

Kyseisenä päivänä vein Aadan sovitusti hoitoon. Jäätyäni yksin, ajattelin poiketa Alkon kautta. Ajatus tosin oli poikinut jo aiemmin päivällä, olihan nyt perjantai ja raskas työviikko takana. Vahvaa olutta ja viiniä, siinä sopiva resepti nollaukselle. Lisäksi olin ystäväni kanssa pannut olutta ja se oli onnistunut erityisen hyvin! Näitä spesiaalioluita ei ollut tarkoitus kitata kerralla, vaan nautiskellen jääkylmänä. Olin erityisen ylpeä onnistumisestamme.

Eve oli seurakunnalla ystävänsä kanssa, joka oli tulossa meille yöksi. Minun oli tarkoitus hakea heidät, mutta heillä kesti ja kesti. Naiset pyysivät minua vielä mukaansa syömään, mutta en halunnut mennä. Kello alkoi olla paljon, ja kaljahammasta kolotti niin helvetisti, että oikein ärsytti. Lopulta daamit tulivat ja menimme meille. Aloin välittömästi juoda, naisille olin ostanut alkoholitonta skumppaa. Join nopeasti ja aloin humaltua. Ei minulla ollut mitään kummempaa ajatusta, halusin pikku kännit ja juttuseuraa. Naiset ilmeisesti kyllästyivät humaltuvaan sammallukseeni ja päättivät mennä nukkumaan. Eve tosin menee aina aikaisin nukkumaan ja se harmittaa välillä. Erityisesti se harmitti nyt. Oli perjantai, naiset nukkumassa ja minä jäin yksin. Kävin lisää juomista ja menin kylppäriin. Kyllä, kylppäriin ryyppäämään ja kuuntelemaan musiikkia! Toisin kuin useimmilla muilla, minua ei ala juominen väsyttämään, vaan päin vastoin: se kytkee välittömästi uuden vaihteen päälle. En vain ollut valmis vielä nukkumaan, jotain tekemistä oli keksittävä.

Minulla on ollut tapana putsailla autoa, tykkään pitää sen siistissä kunnossa. Tuntui hölmöltä istua kylppärissä ja keksin, että lähden kellariin laittamaan auton kondikseen. Otin pesuaineita ja juomista mukaan. Lähtiessäni ajattelin, että laitan Evelle pian viestin, että olen fiksaamassa autoa. Ei tarvitse vaimon sitten ihmetellä missä olen. Tässä vaiheessa aloin olla jo niin humalassa, että viestin laittaminen unohtui. "Menomies", tämän lempinimen olin saanut ystävältäni, heräsi ja ennen kuin kunnolla ehdin aloittaa fiksailua, päähäni putkahti ajatus: "käyn pienellä ajelulla ja kuuntelen samalla musiikkia". Se pieni järjen ääni, joka oli hiljalleen sammunut, ei enää päässyt voitolle. Sen kummemmin asiaa miettimättä hyppäsin rattiin ja käynnistin auton.


Ajoin Tampereen moottoritietä Helsingin keskustaan. Mielestäni ajoin oikein mallikkaasti, en kaahannut tai mitään, mutta tullessani Rautatientorin kohdalle, näin poliisiauton ja jokin ajamisessani herätti heidän mielenkiintonsa. Oliko se penkillä ollut viinipullo, avoin olutpullo vai täysiä pauhaava musiikki, en tiedä, mutta maija kurvasi perääni ja vaati pysähtymään. Tässä kohtaa tiesin, että kaikki on ohi. Olin täysin varma, että minut tullaan puhalluttamaan. Ajoin sopivalle kohdalle pyörätielle ja pysäytin. Elämä vilisi silmissä. Kaikki on mennyt! Työpaikka, kortti ja sitä myöden elanto. Ja voi sitä häpeää joka tästä seuraisi! Minähän olen äänen toitottanut muille, että kuinka typerää ja aivotonta rattijuoppous on! Tiesin, että joudun putkaan. En vain ollut siihen vielä valmis, ei hyvissä nousuissa huvita putkassa olla. Päässä vilisi. Tiesin, että en pääse karkuun, mutta tässä hetkessä mieleeni tuli taas ajatus: jos kaikki menee, niin menköön sitten kerralla ja kunnolla! Menen niin pitkälle karkuun, kuin vain pääsen! En todellakaan ajatellut selkeästi, toimin juuri päin vastoin kuin selvin päin olisin toiminut. Näin kuinka poliisit tulivat autosta ulos ja lähestyivät omaani. Odotin vielä pari sekuntia ja kiskaisin kaasun pohjaan. Toinen poliisi ehti lyödä auton takaosaa, mutta vähän liian myöhään. Päätin ottaa suunnan takaisin Tampereen moottoritielle, mutta päädyin lopulta Tuusulanväylälle. Muutamissa sekunneissa koko tienoo (siltä ainakin näytti) vilisi valoja ja poliisiautojen ulinaa. Käänsin musiikin uudestaan täysille ja automme kajarit julistivat Alfonsin sanomaa:


"Hiding in the city Hufflepuff
Running from a man the rough and corrupt
Playing with a little toy
A little bit'a joy
He is da man da Basta Boi"


Kaikki tapahtui todella nopeasti. Muistaakseni en päässyt Hakaniemeä pidemmälle kun tiellä oli jo maija poikittain. Tämän onnistuin väistämään. Tähän väliin täytyy antaa respektiä Suomen poliisille. Heitä ei oikein ikinä näy missään, mutta sitten kun jotain tapahtuu, heitä on kaikkialla! Jatkoin Kallioon, Sörnäisten metroaseman ohi. Ihmisiä oli kaduilla paljon, ja tullessani tälle alueelle painoin Mersun äänitorven pohjaan. On suorastaan absurdia, että varoitin tulostani ettei kukaan kuolisi, mutta samaan aikaan ajoin kuin hullu taajamassa, jossa kuka tahansa voisi jäädä autoni alle. Näin meinasikin käydä. Joku nainen astui suojatien yli, ja oli vain sekunnin murto-osasta kiinni ettei pamahtanut. Luojan kiitos, olen kiitollinen ettei kukaan vahingoittunut tai kuollut! Siitä en olisi päässyt koskaan yli.

Mäkelänkadulla oli jälleen maija poikittain, sulkien kaistan. Ilmeisesti toiselle kaistalle oli heitetty piikkimatto. Jostain syystä väistin maijan vasemmalta puolelta ratikka kiskoille. Tässä yhteydessä poliisi oli jäädä alle ja hän joutui hyppäämään sivuun. Tästä sain kaiken muun törkeän lisäksi, murhan yritys epäilyn. Voisin hulluuteen asti kelata mitä tällä hetkellä päässäni liikkui, mutta puidaan sitä sitten oikeudessa. Pian tämän jälkeen tielle heitettiin jälleen piikkimatto. Tämän onnistuin väistämään osittain. Kaksi rengasta oli jo puhki ja auton hallittavuus selvästi huononi. Jotenkin tuntui pahalta ajaa, kun vanteet kolisi tietä pitkin. Niin paljon rakastin meidän yhteistä ensimmäistä autoa. Mersu oli meille rakas! Ja ymmärrän kyllä, että tämä on ristiriidassa toimintani kanssa.

Kiihdytin kolisevien vanteideni kanssa Tuusulanväylälle. Useampi partio oli perässä, en tiedä kuinka monta. Juuri ennen lopullista stoppia sain kiihdytettyä edellä ajavan maijan ja kaiteen välistä "vapauteen", mutta neuvokkaat konstaapelit kiilasivat autoni hallinnasta ja pyörähtäen mätkähdin kylki edellä kaiteeseen. Nyt se oli ohi. Muutamassa sekunnissa auto oli piiritetty ja aseet esillä. Poliisi käskytti, Alfons julisti edelleen, mutta biisi oli vaihtunut. Suljin silmät ja otin viimeisen ryypyn: kotona pantua, raikasta olutta, jolle olimme ironisesti antaneet nimen "Ipa Insane".

Putka on varsin epämiellyttävä paikka. Poliisivankila on hieman mukavampi ja olin erittäin iloinen peitosta sekä tyynystä. Siihen oli mukava nukahtaa ja sulkea silmät, mutta silmien avaaminen seuraavana aamuna oli järkyttävä. Silloin se jysähti. Samalla sekunnilla oli täysin selvää, että nyt meni korkki kiinni. Ei enää pisaraakaan. Olen pilannut kaiken, Eve ei ansaitse tällaista! Vain noin viikkoa aiemmin olin myöntänyt itselleni ja Jumalalle, että en pysty lopettamaan juomista. Pyysin sydämestäni Jumalaa avuksi. Nyt olin sellissä ja itkin, enkä välittänyt edes peitellä turvonneita silmiäni, vaikka ovella kävi poliisi ja todennäköisesti huomasi sen. Ei minua se itkettänyt, että jouduin pidätetyksi, olihan kuulustelut ja putkat tulleet jo junnuna tutuiksi. Vaan se, että olin särkenyt rakkaan vaimoni sydämen. Näitä tuntoja on vaikea kuvailla, voit vain käyttää mielikuvitusta! Seinillä olevat raapustukset ja nimimerkit näyttivät naurettavilta ja lapsellisilta. Tilanne oli todella syvältä perseestä. En tiedä miten sitä paremmin kuvaisin. Reinot olivat hävinneet ja olin paljain varpain, yltä päältä veressä. Kyljessä komeili syvä haava, jonka olin saanut kun minut revittiin autosta, rikotun ikkunan kautta ulos. Päässäni kaikui poliisin sanat: "Tajuatko, että sua epäillään murhan yrityksestä?" Itkin Aadaa ja tulevaa vauvaa. Auto paskana. Kamala tilanne! Tajusin, että Eve ei vielä edes tiedä missä olen. Onneksi, vaikkakin samalla se tuntui pahalta, eräs myöhemmin minua kuulustellut poliisi tuli juttelemaan ja sanoi soittavansa vaimolle, koska auto oli hänen nimissään. Oikein mukava heppu! Minun on jälleen tähän väliin sanottava, että meidän maassa on erittäin hyvä, hyvin toimiva ja inhimillinen poliisijärjestelmä. Minua kohdeltiin tapahtuneeseen nähden hyvin. Puhuteltiin nimellä ja asiallisesti. Kuvittelin, että jos olisin ollut vastaavassa tilanteessa vaikka jenkeissä, minut olisi varmaan hakattu tai ammuttu. Ruhjeet, haavat ja kolhut eivät paljoa haitanneet, ne olivat ansaittuja. Ehkä myös kuulusteluista puuttunut videotallenne, joka kuvasi juurikin kiinniottotilannetta, nähdään sitten oikeudessa. Sitä ei oltu saatu jostain syystä autosta ulos. Mutta ihan turha kitistä pikkuseikoista, kun on juuri meinannut piittaamattomuudellaan teilata ihmisiä.

Kuulustelut, kuvaukset ja muut pakolliset käytiin nopeasti läpi. Olin erittäin yllättynyt, että tutkinnan johtaja antoi luvan päästää minut kotiin. Uskomaton tunne! Jes! Ei tarvinnut virua sellissä montaa päivää. Sain lahjoituksista koostuvasta varastosta liian suuret kengät ja liian pienen takin päälleni. Ei haitannut, vaikka näytin ihan spurgulta, eipähän tarvinnut palella (todellisuudessa vähän hävetti). Materia oli nyt huolista pienin. Minun olisi vielä kohdattava vaimo. En yhtään osannut arvata mitä kotona odottaa. Onko Eve vihainen vai täysin murtunut ja lamaantunut? Laitoin hänelle viestin, että olen tulossa kotiin. Syytösten sijaan sain vastaukseksi minua kotiin odottavan vaimon ja sydämen. Helpotus valtasi koko kehon ja mielen ja murruin uudelleen. Rakkaus oli kuin avain, joka työnnettiin sydämeni lukkoon.


Kotona halattiin pitkään ja pyysin välittömästi anteeksi. Kyllä nyt oli miehen ylpeys lyöty. En kehdannut näyttäytyä olohuoneessa istuvalle Even kaverille siinä kuosissa, vaan moikkasin eteisestä ja painelin makuuhuoneeseen. Ja voi hyvää päivää, että oma sänky tuntui mahtavalle! Pian Eve lähti saattamaan kaverinsa junalle ja minä jäin yksin. Olo oli epätodellinen, mutta koin olevani vapaampi kuin aikoihin. Aivan kuin jokin kahle olisi katkennut. Jumalan ihmeellinen rakkaus tuli todella konkreettiseksi, ja kun vaimo tuli kotiin, murruin uudelleen ja itkeä vollotin tunnevammojani ulos, kuin pikkupoika. Voit olla mitä mieltä tahansa tai pitää meitä hulluina, mutta me annamme perheenä kaiken kunnian Jumalalle! Ja vaikka oikeudenkäyntiä ei ole vielä ollut, mutta sen minkä tulen sanomaan oikeudessa ja minkä tiedän varmaksi, sanon myös nyt: ketään en yrittänyt tai halunnut tappaa, en ollut oma itseni. En hae kenenkään myötätuntoa tai hyväksyntää teolleni, tiedän että tein väärin. Pakoni päättyi. Kaikesta syntisyydestäni huolimatta, tai oikeastaan juuri siitä johtuen, tunnen valtavan Jumalan armon elämässäni. Uskon, että enkelit varjelivat ajoani. Ei vain minua, vaan myös ohikulkijoita ja poliiseja. Ajoin kaasu pohjassa, Mersulla Jumalan syliin.


* Kuvat: Hattarapilvenvarjossa