24.8.2018

Sietäjän raivokohtaukset

Sietämistä ja suvaitsevaisuutta pidetään yleisesti ottaen hyveenä, mutta ihmiselle, joka sanoo "ei se mitään" silloin, kun häntä itseään vastaan on tehty väärin, tai "anteeksi, se oli minun vikani", silloin kun se ei ollut hänen vikansa, sietämisestä onkin tullut negatiivisesti vaikuttavaa myrkkyä. Näin toimiva ihminen kantaa väärää syyllisyyttä.

Perusongelmana tällaisessa "sietämisessä" on konfliktin pelko ja ristiriitojen välttely. "Kaiken sietävällä" henkilöllä, on usein pohjimmiltaan kiltti luonne, eikä hän halua turhia draamoja. Se onkin itse asiassa oikein arvostettava luonteenpiirre ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, mutta tähän jaloon ominaisuuteen liittyy toinenkin ongelma.

Halutessaan olla "väleissä" kaikkien kanssa, sietäjä tekeekin sen lopulta oman hyvinvointinsa kustannuksella, ellei sitten opettele näyttämään myös negatiivisia tunteitaan, sekä ilmaisemaan mielipiteitään pelkäämättä aina loukkaavansa muita. On sanomattakin selvää, että tällaisten tunteiden patoutuessa, ne kyllä löytävät lopulta myös tavan purkautua. Jos joku ihminen onnistuisikin kätkemään todelliset tunteensa kuolinvuoteelleen asti, ei se mielestäni kuulostaisi kauhean houkuttelevalle vaihtoehdolle. Kaikenlaisia tunteita saa ilmaista, tunteminen ei ole väärin.


Olen elämässäni marssinut kivikkoisen polun, opetellessani, että minun ei tarvitse sietää ja hyväksyä kaikkea, ei varsinkaan niin pitkälle, että raivokohtauksen saattelemana räjähdän hallitsemattomasti kuin umpinainen tulivuori. Olen kuitenkin oppinut päästämään höyryjä riittävän ajoissa. Joskus tämä kyllä tarkoittaa voimakasta "tulivuorenpurkausta", mutta se on ok, kunhan reaktio on suurin piirtein sopivassa mittasuhteessa laavan määrään. Toisinaan taas ilma pihisee tasaisemmin. Pääasia että pihisee.

Myös epäitsekkyys, ja toisen ihmisen aina "itsensä edelle laittaminen", ovat oikein sisäistettynä kaunis ele tai hieno luonteenominaisuus, mutta jos toiminnan taustalla vaikuttaakin pelko, on ensin opittava tunnistamaan, mitkä ovat toiminnan todelliset vaikuttimet. Vasta sen jälkeen uhrautuminen voi laadullisesti olla epäitsekästä. Rakkaus ei koskaan toimi pelosta käsin, rakkaus toimii ja uhrautuu vain rakkaudesta käsin.

Jos olet loukattu, älä vähättele asiaa, vaan myönnä itsellesi että loukkaannuit, sekä tarvittaessa ilmaise loukkaantumisesi myös henkilölle joka sinua loukkasi. Loukkaantuminen ei ole heikkoutta, mutta jos onkin, niin entä sitten? Älä pelkää ja vähättele omia negatiivisia tunteitasi, uskalla suuttua!


***

Armo ei koskaan sano "ei se mitään". Armo ei katso "läpi sormien". Jos rangaistusta, tuota oikeudenmukaista tuomiota synneistämme, ei olisi lyöty meidän sijastamme Kristukseen, ei armoa olisi olemassakaan. Me kaikki olisimme automaattisesti tuomittuja. Mikä on siis oikea asenne ja vastaus, kun sinua vastaan on tehty syntiä, ja toimittu väärin?


SAAT ANTEEKSI. 

19.8.2018

Saat anteeksi

Tämä kesä on ollut yksi elämäni parhaista. Olen saanut nauttia lomasta ja lämmöstä, mutta ennen kaikkea, olen saanut viettää aikaa perheeni kanssa. Keväällä ja alkukesästä tein satunnaisesti työkeikkoja, mutta yhdessä vaimoni kanssa sovimme, että rauhoitamme kesän ja pidän kunnollisen isyysloman. Tämä kesä on ollut erityisen tärkeä meille, koska mahdollisen vankilatuomioni huomioon ottaen, elämäämme voi tulla aika, jolloin olemme pitkiäkin aikoja erossa.

Olemme siis edelleenkin varautuneet pahimpaan, eli minun tapauksessani se tarkoittaisi muutamia vuosia ehdotonta vankeutta. Selvyyden vuoksi haluan kuitenkin tässä vielä kertaalleen todeta, että en yritä luikerrella tuomiosta pois. Olen alusta alkaen päättänyt toimia asiassa siten, mitä itse pidän arvostettavana ja suoraselkäisenä. Kannan vastuun rikoksistani.


Törppöilyni ei myöskään ole olosuhteiden tai alkoholin vika, minä itse tein ne valinnat, jotka lopulta johtivat näihin karmeisiin lopputuloksiin. Minä yksin olen niistä vastuussa! En kuitenkaan aio viettää loppuelämääni itseäni syytellen, tehtyä ei saa tekemättömäksi. Voin vain ottaa opikseni, olla paras mahdollinen aviomies ja isä, nyt ja tulevaisuudessa. Se on tärkein tehtäväni.

On sanomattakin selvää, että perheeni on tähän kaikkeen syytön, mutta me olemme päättäneet yhdessä selvitä voittajina, me olemme edelleen tiimi. Olen tunnustanut syntini, ja saanut kokea armoa armon päälle, kiitos Jeesus! Olen kiitollinen, että rakas vaimoni on antanut minulle anteeksi. Mitä jää siis jäljelle? Aivan oikein ja kyllä, olen antanut myös itse itselleni anteeksi.

Mikäli joillekin lukijoista on vielä jäänyt epäselväksi, niin: Julkaisuillani en ole hakenut, enkä hae, sääliä tai hyväksyntää teolleni. Piste. En myöskään "leveile" rötöksilläni, se on täysin typerä väite, oikeasti. Rattijuopumuksesta kiinni jääminen oli nöyryyttävä kokemus, mutta päätin vetää salailusta aiheutuvaa häpeää turpaan, ja tehdä asiasta julkisen. En ole ylpeä teostani, tein väärin, enkä menneisyydestäni ylipäänsäkään. Myöskään menneisyydelläni mässäily ei ole ollut kyseessä, olen vain kertonut asiat niinkuin ne ovat.

Uusille lukijoille vinkkinä, käy lukemassa kirjoitukseni MIKSI KIRJOITAN, siinä selvennän tämän julkisen avoimuuteni motiivit ja syyt. Tervetuloa blogiini!


Tässä yhteydessä haluan myös kiittää Helsingin Sanomia asiallisesta kirjoituksesta, kiitos! Toimittaja ja kuvaaja jotka kävivät meillä, olivat aidosti kiinnostuneita tarinastamme ja meistä. Myös lapset otettiin tilanteessa kivasti huomioon, poika pääsi toimittajan syliin, ja Aada sai höpöttelyseuraa kun äitiä ja isiä kuvattiin. Hienosti hoidettu!

***

Mutta. On minulla ikäviäkin uutisia: Valitettavasti jouduin sulkea mahdollisuuden kommentoida anonyymisti. Tämä yksinkertaisesti siitä johtuen, että "trollit" löysivät minunkin blogini, luullen sitä ilmeisesti roskalaatikoksi. Pyynnöistäni huolimatta, he eivät kuitenkaan ole uskaltaneet paljastaa kasvojaan, saati oikeaa nimeään. En kuitenkaan vihaa teitä: tekin olette Jumalalle rakkaita, rukoilen edelleen puolestanne!

Kaiken kaikkiaan minulle ja meille kuuluu siis oikein hyvää!

Ps. Vaimoni on viisas ja huomautti minulle, että ehkä se onkin "lennokkaan rempseä ja konstailematon, paikon hieman kärkeväkin" -tyylini kertoa asioista, mikä on saanut jotkut ajattelemaan, että "paukuttelet henkseleitä". En tiedä, voihan se olla! Minä rakastan kirjoittamista, ja jos "lennokas tyylini" saa lukijani tuntemaan, että aivan kuin hän olisi itse mukana kyydissä pakenemassa poliisia, olen mielestäni onnistunut.

12.8.2018

Miehisiä pelkoja

Jokaisella meistä on omat kauneusihanteemme. Jos joku väittäisi minulle, että vain "sisäisellä kauneudella" on merkitystä, minä en uskoisi. Myös minulla on tällaisia ihanteita, ja koenkin olevani onnekas, koska olen löytänyt vaimon, joka on paitsi luonteeltaan, mutta myös ulkoisesti kaunis! Minun vaimoni on yksiselitteisesti kuuma pakkaus.

Ennen kuin tapasimme, olin jo nähnyt kuvia tulevasta vaimostani. Näiden päivien aikana palasin kerta toisensa jälkeen näitä kuvia ihastelemaan. Jos hän ei olisi valloittanut silmiäni, en olisi lähtenyt edes treffeille. Ensimmäisen puhelumme jälkeen oli homma sinetöity. Hänellä oli ihana ääni, tyttömäisesti hörskyvä nauru, ja kaikesta päätellen myös kaunis luonne. Minä olin täysin myyty.


Yksi asia, mistä pidän vaimossani erityisen paljon, on se, että hän tykkää syödä terveellisesti. Tähän väliin on kuitenkin pakko sanoa, että meillä kyllä osataan myös mässäillä! Välillä oikein lietsomme toisiamme, löytäen lopulta itsemme sipsien ja jätskikulhojen keskeltä suupielet dipissä. Emme kuitenkaan anna itsemme aivan täysin repsahtaa, vaan aina silloin tällöin päivitämme ruokavalion, tällöin emme napsi herkkuja. Pyrimme pitämään arkisen syömisemme yleisesti ottaen järkevänä.


Hyvin pian avioitumisemme jälkeen, teimme positiivisen raskaustestin. Se oli luonnollisesti iloinen asia! Olimme kuitenkin vain muutamia viikkoja ennen tätä aloittaneet jälleen kuurin, jonka tarkoituksena oli laittaa läskit kuriin. Olimme molemmat onnistuneet oikein hyvin, ilman mitään hairahduksia. Vauva uutinen kuitenkin sekoitti koko pakan. Eve ilmoitti, ettei voisi enää jatkaa dietillä. Tämä on toki päivän selvä asia, ja minä ymmärrän sen täysin. Minäkin sitten lopetin, koska ei jotenkin motivoinut jatkaa yksin. Eve kyllä tsemppasi minua jatkamaan.

Muutamia viikkoja iloisten uutisten jälkeen, palatessani töistä kotiin, minua odottikin makuuhuoneessamme lohduton näky. Minun kaunis ja siro, rakas vaimoni. Siinä hän nyt istui, pitsalaatikoiden, karkkipapereiden ja Mc Donaldsin roskien keskellä, kasvot ja sormet rasvassa! Jo kolmatta kertaa lyhyen ajan sisällä. Hänen poskensa pullottivat, rinnuksilla oleva ruokalista oli kaikkea muuta kuin terveellinen, eikä vauvamahasta erottanut mistä se alkoi, ja mihin se päättyi. Olin järkyttynyt, mutta en uskaltanut avata suutani.


Onneksi kuitenkin, tämän alkushokin jälkeen palasin ikävältä tripiltäni takaisin todellisuuteen. "Teemu, huhuu, oliko hyvä työpäivä? Nappasin mäkistä juustoaterian, sulle on jääkaapissa sitä eilistä kanakastiketta." Olihan minulla hyvä työpäivä ollut, mutta olin juuri kohdannut ajatuksissani pahimman pelkoni vaimoni ulkonäköön liittyen.

EI SE, ETTÄ HÄN LIHOISI, VAAN SE, ETTÄ HÄN TULISI VÄLINPITÄMÄTTÖMÄKSI. Pelkäsin, että nyt kun hän on tullut raskaaksi, hän ei enää yhtään katsoisi mitä syö, vaan popsisi pelkästään kaikkea epäterveellistä ilman mitään rajaa, mennen "raskauden taakse". Pelkäsin, että sellainen voisi hyvinkin jäädä myös raskauden jälkeen päälle.


Asia kummitteli mielessäni pitkään. En uskaltanut ottaa sitä puheeksi, koska pelkäsin loukkaavani vaimoani. Kysymyshän oli raskauden tuomista hormonioikuista, joten olisiko minulla oikeutta edes ajatella näin, saati puhua asiasta yhtään mitään? Kävin asian vielä kerran mielessäni läpi:

Minä rakastan vaimoani, muuttuipa hän ulkoisesti millaiseksi tahansa. Minä en hylkää häntä, vaikka pahimmat pelkoni kävisivät kaikki toteen. Minä en arvostele tai tuomitse häntä, enhän minä edes ymmärrä miltä tuntuu olla raskaana. Minä hyväksyn kaikki ne ulkoiset muutokset, mitä raskaus vaimoni kroppaan tuo, vaikka ne kaikki eivät minua miellyttäisikään. Minä en halveksi häntä. Minä hyväksyn hänet, sellaisena kuin hän on. Minä rakastan häntä.

Välittömästi tultuani tähän johtopäätökseen, pääsin irti negatiivisesta ajatuksestani ja pelostani. Rakkaus painoi sittenkin vaakakupissa enemmän kuin ulkonäkö! Nyt myös uskalsin puhua asiasta vaimolleni. Kerroin, millaisen kauhukuvan olin hänestä tuossa hetkessä mieleeni luonut, kun todellisuus ja pelot sekoittuivat täksi edellä mainituksi ikäväksi näyksi.

Loukkaantumisen sijasta vaimoni nauroikin minulle, olin helpottunut. Olinhan minä kyllä ollutkin aika typerä ajatukseni kanssa. Onneksi uskalsin puhua, ja onneksi hän ei sitten vuorostaan tuominnut minua ajatusteni ja pelkoni takia! Tiedän, että monet miehet samaistuvat tähän. Haluankin sanoa teille miehet, että on ihan ok vaalia ihanteita, mutta ennenkaikkea, hyväksykää vaimonne sellaisena kuin hän juuri nyt on. Rakkaus ei aseta vaatimuksia.


Tätä tekstiä kirjoittaessani, vauva on jo noin kuuden viikon ikäinen. Mikään peloistani ei käynyt toteen, ja olemme jälleen yhdessä aloittamassa ruokavaliota. Oikeastaan voisikin sanoa, että jatkamme siitä, mihin jäimme.

Vaimollani ei tullut raskaudesta kuin vain muutama hassu ylimääräinen kilo, sen sijaan minä olen tällä hetkellä paksummassa kunnossa kuin koskaan. Nyt aionkin täyttää parhaani mukaan lupauksen, jonka tein itselleni ja vaimolleni aivan seurustelumme alussa. Lupasin, että kumpu vielä lähtee! Ehkä se tällä kerralla onnistuu. On hienoa tarttua yhdessä haasteeseen!

Nainen on seksikäs raskaana ollessaan. 
Raskauden olotila ei ole pysyvää, nauttikaa jokaisesta hetkestä. Ei ole väärin pelätä, puhukaa. 

Raskausarvet ovat kauniita, niiden takana on tarina.

Rakkaus ei halveksi. 

Rakkaus ei koskaan vaadi.
Rakkaus antaa enemmän, kuin ottaa. Rakkaus on tärkein.

5.8.2018

Romanttinen Jumala

Seurusteltuamme Even kanssa parisen kuukautta, päätimme tehdä ensimmäisen yhteisen ulkomaanmatkan Viroon. Varasimme hotellihuoneen läheltä Tallinnan vanhaa kaupunkia, kohtuullisen kävelymatkan päästä.


Oli jännittävää lähteä reissuun vasta rakastuneena, tuoreen tyttöystävän kanssa. Tästä reissustamme olisi paljon kerrottavaa moneltakin eri kantilta (meille tuli matkalla mm. ensimmäinen iso riita), mutta haluan jakaa ensisijaisesti mieleeni painuneen tapahtuman, joka jätti kauniin muiston myös lapsillemme kerrottavaksi.

Ennen kuin lähdimme, Eve toivoi, että sinetöisimme rakkautemme ostamalla lukon, jonka sitten veisimme kaiverruksineen päivineen jonnekin erityiseen paikkaan Tallinnassa. Ajatus oli mielestäni hyvä, ja innostuin asiasta itsekin. Selvittelin netistä, että löytyisikö Tallinnasta tällaista "lemmen siltaa". Jokunen vaihtoehto kyllä löytyikin!


Kuvia katsellessani, mieleeni tuli kuitenkin toisenlainen ajatus. Ehdotin, että tekisimmekin asian päin vastoin kuin perinteisesti, täysin omalla tavallamme. Ostaisimme lukon, ja kaiverruttaisimme siihen jotain kaunista, mutta sillankaiteeseen lukitsemisen sijasta paiskaisimmekin sekä lukitun lukon, että avaimet laivalta mereen.

Ajatus oli mielestäni loistava, mutta Eveä piti hieman vakuutella. Lopulta sain kuin sainkin ehdotukseni läpi, sillä ehdolla, että säästäisimme avaimet. Tottahan tämä minulle sopi! Oikein kaunis ajatus, miten ihmeessä tämä ei ollut tullut omaan mieleeni?! Lisäksi pähkäilimme, että avaimista saisimme vaikkapa jonkun hienon koristeen. Päädyimme tekemään niistä muistoksi taulun.




Aikamme kierreltyämme Tallinnassa, löysimme jostain pienestä putiikista sopivan lukon. Ei mikään kaunis, mutta riittävän jykevä, niin että sen saisi paiskattua mahdollisimman kauas! Eve ei ymmärrettävästikään ilahtunut valitsemani lukon ulkonäöstä, koska siitä ei saisi kovin hienoja kuvia, mutta koska lukko päätyisi joka tapauksessa meren pohjaan, eikä parempia vaihtoehtoja siihen hätään ollut, päätimme ostaa tämän.

Paluumatkalla koitti sitten odotettu hetki. Olimme noin puolessa välissä matkaa, ennen kuin menimme kannelle. Yhdessä napsautimme lukon kiinni, eikä sitä enää avattu. Myös kaivertajalle olimme tehneet selväksi, ettei lukkoa saanut sulkea, kuin vasta meidän toimestamme laivalla.


Minä tartuin lukkoon, Eve laittoi kämmenensä käteni päälle. Sitten heitimme yhdessä, minun saatellessa "rakkautemme sinetin" mahdollisimman pitkässä kaaressa mereen. Lukon paiskautuessa aallokkoon, en ollut uskoa silmiäni: "Eve, näitsä!? Mitä ihmettä, näetkö saman kuin mä??!" Pärskähdyksen ja vaahtokuplien sekamelskasta muodostui selkeä ja iso sydän, joka pysyi muodossaan useamman sekunnin ajan!

Eve kuittasi välittömästi, että oli nähnyt saman kuin minä. Minun ensimmäinen ajatukseni oli, että voi pojat, miksi emme videokuvanneet tilannetta! Sillä ei ole kuitenkaan väliä, koska itse tiedämme mitä näimme. Parasta tässä kuitenkin oli se, millainen fiilis meille jäi tapahtuneesta.

Uskomme, että Jumala halusi tällä romanttisella "vaahtosydämellä" ilahduttaa meitä tuossa hetkessä, niin hullulta ja höpsöltä kuin se kuulostaakin! Sovimme, että emme puhu asiasta ennen kuin meidät on vihitty. Ajattelimme, että kaverimme pitävät koko juttua mielikuvituksemme synnyttämänä.


"Älkää herätelkö, älkää häiritkö rakkautta, ennen kuin se itse haluaa." Laul. 3:5

Ja sitten hetkeksi takaisin aikaan, jolloin emme vaimoni kanssa vielä tunteneet. Olin ollut pitkään sinkkuna, ja odottanut rakkautta käytännössä koko elämäni. Rukoilin usein tulevan vaimoni puolesta. Tunsin, että hän on "tuolla jossain", en vain tiennyt että missä. En halunnut tyytyä rakkaudessa, mutta en myöskään etsinyt mitään erillistä "merkkiä" mistä hänet tunnistaisin. Ehkä myös siksi tämä sydän jonka näimme, ilahdutti minua erityisen paljon, vaikka se sitten olisikin mielikuvituksemme tuotetta. 

Olin pyytänyt Jumalalta vain, että saisin olla edes yhden päivän rakastunut ja onnellinen, ja että alttarilla voisin sydämestäni sanoa että TAHDON. Sen verran olen myös pinnallinen, että vaimoni tulisi olla kaunis, sekä uskossa Jumalaan. Tämä kaikki on toteutunut ja paljon enemmän! Meidän Jumalamme on romanttinen, uskotko?

Lue TÄSTÄ Even kuvaus päivän kulusta.