Oli jännittävää lähteä reissuun vasta rakastuneena, tuoreen tyttöystävän kanssa. Tästä reissustamme olisi paljon kerrottavaa moneltakin eri kantilta (meille tuli matkalla mm. ensimmäinen iso riita), mutta haluan jakaa ensisijaisesti mieleeni painuneen tapahtuman, joka jätti kauniin muiston myös lapsillemme kerrottavaksi.
Ennen kuin lähdimme, Eve toivoi, että sinetöisimme rakkautemme ostamalla lukon, jonka sitten veisimme kaiverruksineen päivineen jonnekin erityiseen paikkaan Tallinnassa. Ajatus oli mielestäni hyvä, ja innostuin asiasta itsekin. Selvittelin netistä, että löytyisikö Tallinnasta tällaista "lemmen siltaa". Jokunen vaihtoehto kyllä löytyikin!
Kuvia katsellessani, mieleeni tuli kuitenkin toisenlainen ajatus. Ehdotin, että tekisimmekin asian päin vastoin kuin perinteisesti, täysin omalla tavallamme. Ostaisimme lukon, ja kaiverruttaisimme siihen jotain kaunista, mutta sillankaiteeseen lukitsemisen sijasta paiskaisimmekin sekä lukitun lukon, että avaimet laivalta mereen.
Ajatus oli mielestäni loistava, mutta Eveä piti hieman vakuutella. Lopulta sain kuin sainkin ehdotukseni läpi, sillä ehdolla, että säästäisimme avaimet. Tottahan tämä minulle sopi! Oikein kaunis ajatus, miten ihmeessä tämä ei ollut tullut omaan mieleeni?! Lisäksi pähkäilimme, että avaimista saisimme vaikkapa jonkun hienon koristeen. Päädyimme tekemään niistä muistoksi taulun.
Aikamme kierreltyämme Tallinnassa, löysimme jostain pienestä putiikista sopivan lukon. Ei mikään kaunis, mutta riittävän jykevä, niin että sen saisi paiskattua mahdollisimman kauas! Eve ei ymmärrettävästikään ilahtunut valitsemani lukon ulkonäöstä, koska siitä ei saisi kovin hienoja kuvia, mutta koska lukko päätyisi joka tapauksessa meren pohjaan, eikä parempia vaihtoehtoja siihen hätään ollut, päätimme ostaa tämän.
Paluumatkalla koitti sitten odotettu hetki. Olimme noin puolessa välissä matkaa, ennen kuin menimme kannelle. Yhdessä napsautimme lukon kiinni, eikä sitä enää avattu. Myös kaivertajalle olimme tehneet selväksi, ettei lukkoa saanut sulkea, kuin vasta meidän toimestamme laivalla.
Minä tartuin lukkoon, Eve laittoi kämmenensä käteni päälle. Sitten heitimme yhdessä, minun saatellessa "rakkautemme sinetin" mahdollisimman pitkässä kaaressa mereen. Lukon paiskautuessa aallokkoon, en ollut uskoa silmiäni: "Eve, näitsä!? Mitä ihmettä, näetkö saman kuin mä??!" Pärskähdyksen ja vaahtokuplien sekamelskasta muodostui selkeä ja iso sydän, joka pysyi muodossaan useamman sekunnin ajan!
Eve kuittasi välittömästi, että oli nähnyt saman kuin minä. Minun ensimmäinen ajatukseni oli, että voi pojat, miksi emme videokuvanneet tilannetta! Sillä ei ole kuitenkaan väliä, koska itse tiedämme mitä näimme. Parasta tässä kuitenkin oli se, millainen fiilis meille jäi tapahtuneesta.
Uskomme, että Jumala halusi tällä romanttisella "vaahtosydämellä" ilahduttaa meitä tuossa hetkessä, niin hullulta ja höpsöltä kuin se kuulostaakin! Sovimme, että emme puhu asiasta ennen kuin meidät on vihitty. Ajattelimme, että kaverimme pitävät koko juttua mielikuvituksemme synnyttämänä.
"Älkää herätelkö, älkää häiritkö rakkautta, ennen kuin se itse haluaa." Laul. 3:5
Ja sitten hetkeksi takaisin aikaan, jolloin emme vaimoni kanssa vielä tunteneet. Olin ollut pitkään sinkkuna, ja odottanut rakkautta käytännössä koko elämäni. Rukoilin usein tulevan vaimoni puolesta. Tunsin, että hän on "tuolla jossain", en vain tiennyt että missä. En halunnut tyytyä rakkaudessa, mutta en myöskään etsinyt mitään erillistä "merkkiä" mistä hänet tunnistaisin. Ehkä myös siksi tämä sydän jonka näimme, ilahdutti minua erityisen paljon, vaikka se sitten olisikin mielikuvituksemme tuotetta.
Olin pyytänyt Jumalalta vain, että saisin olla edes yhden päivän rakastunut ja onnellinen, ja että alttarilla voisin sydämestäni sanoa että TAHDON. Sen verran olen myös pinnallinen, että vaimoni tulisi olla kaunis, sekä uskossa Jumalaan. Tämä kaikki on toteutunut ja paljon enemmän! Meidän Jumalamme on romanttinen, uskotko?
Lue TÄSTÄ Even kuvaus päivän kulusta.
