Odotusaika oli oikeasti hienoa kaikkineen, mutta loppua kohden aloin kaivata vaimoani takaisin. Hänestä tuli todella kömpelö, koko ajan sattui jonnekin, ja olo oli ilmeisen tukala. Venyin miehenä moneen, paljon enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Lause "minä en pysty tehdä montaa asiaa samanaikaisesti, asia kerrallaan, kiitos", tuli loppua kohden tutuksi, kun jouduin vaimon sekä Aadan tarpeiden ristituleen. Hermojen palamiseltakaan ei vältytty.
Ennen h-hetkeä vaimoni valmensi minua "pakottamalla" minut katsomaan synnytysvideoita. Meillä oli itse asiassa ihan hauskaa kun katselimme niitä. Minä vitsailin, että raskaus tulee menemään niin paljon yliajalle, että poika syntyy kuusi kiloisena. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kaikki tapahtui lopulta niin nopeasti, että minäkin sain olla hetken kätilönä!
Tuon päivän aamuna, jolloin poika syntyi, emme vielä kumpikaan aavistaneet mitään, olimme asennoituneet siten, että synnytys menisi ainakin seuraavalle viikolle. Kaiken lisäksi vaimostani oli vaikea tulkita milloin pitäisi lähteä. Pelkäsin, että hän sinnittelisi niin pitkälle, että lapsi syntyisi lattialle. Hän ei käytä edes särkylääkkeitä ennen kuin pää on irti! Siksi kyselin usein, että miltä nyt tuntuu. Tosin hän oli sitä mieltä, että ottaa sitten synnytyksessä vastaan kaiken mahdollisen kivunlievityksen.
Supistuksia oli tullut jo koko aamun tiheästi. Vaimo soitti synnärin päivystykseen, ja sieltä neuvottiin, että tulkaa vasta sitten, kun olo alkaa olla sietämätön. Luojan kiitos emme uskoneet päivystyksen tätiä, muuten olisi tapahtunut juurikin niin, että lapsi olisi putkahtanut maailmaan kotona!
Hetkeä myöhemmin päätimme hälyttää Aadan hoitajan paikalle ja soitimme taksin. Taksissa alkoivat sitten minunkin hälytyskelloni toden teolla soida, vaikka olinkin uskaltanut jo veikata, että jospa poika sittenkin syntyisi kyseisen päivän aikana. Vaimo vääntelehti ja puuskutti niin tuskaisesti, että todella ymmärsin, että nyt on tosi kyseessä.
Minä ja taksikuski juttelimme rauhallisella ja itsevarmalla äänellä, ettemme ainakaan loisi paniikkia ja turhaa lisästressiä takapenkille. Kun katseemme kohtasivat, tiesimme sanattomasti, mikä on homman juoni. Sisimmässäni en ollut kuitenkaan ollenkaan varma, että tapahtuisiko synnytys jopa autossa.
Perillä meidät ohjattiin vain pienen odotuksen jälkeen suoraan synnytyssaliin. Käsitykseni koko kuviosta muuttui heti kättelyssä. Mielikuvani oli ollut hieman yliampuva, ilmeisesti johtuen telkkarin sairaalasarjoista. Paikalla ei ollutkaan hirveää hälinää ja kymmentä lääkäriä, vain yksi kätilö. Hölmistyneenä kuiskasin vaimolleni, että eikö tänne tosiaankaan tule muita meidän ja kätilön lisäksi.
Vaimoni oli jo pitkään haaveillut, että pääsisi ennen synnytystä ammeeseen. Salissa, johon tulimme ensiksi, ei kuitenkaan ollut ammetta, joten kätilö lähti valmistelemaan siirtoa toiseen huoneeseen. Kätilön täyttäessä ammetta, tilanne eskaloitui kuitenkin sen verran pahaksi, että vaimoni päättikin luopua ajatuksesta lämpimässä vedessä köllöttelystä.
Kiitos ystävällisen kätilön, hän haki nopeasti epiduraalipuudutuksen, mutta ihme kyllä, hän ei vankasta kokemuksestaan huolimatta onnistunut pistämään kanyylia. Minä taas koetin samalla pohtia, että mikä se miehen rooli tässä nyt sitten olikaan, enkä oikein tiennyt kuinka päin olisin. Pidin vain rakastani kädestä kiinni ja tsemppasin parhaani mukaan, sekä pyrin välttämään typeriä vitsejä, joita minulla on tapana laukoa.
Vaimon huutaessa vieressäni suoraa huutoitkua, tuntui minusta miehenä todella avuttomalta katsoa tällaista brutaalia menoa, voimatta auttaa mitenkään. En enää koskaan vitsaile synnytyksestä, en ainakaan vaimoni kuullen. Koska epäonnistuneen pistoksen takia ei ollut aikaa ja hyötyä kokeilla sitä enää uudelleen, kätilö poistui kiireesti hakemaan vaihtoehtoista kipupiikkiä, sanoen tulevansa parin minuutin kuluessa takaisin.
Oven sulkeutuessa hänen takanaan, seurasi hetken hiljaisuus, kuin tyyntä myrskyn edellä. Hiljaisuus rikkoutui, kun vaimoni parkaisi jälleen kivusta, ja kuulin hänen suustaan sanat joita en koskaan unohda: "Ei ei ei, vauva syntyy nyt! Teemu, se syntyy NYT! Oloni oli epäuskoinen. Syntyy, miten niin syntyy!? Ai nyt vai? Vaistomaisesti nousin tuoliltani, ja kurkkasin haarojen väliin. Ei hyvää päivää, vaimo puhui totta, päälaki pullisteli jo hieman! Tässä rytäkässä roiskui myös hieman kakkaa kädelleni, mutta ei siitä sen enempää.
Ihmettelin näkemääni ehkä sekunnin, kunnes vaimo huusi uudelleen: "PAINA HÄLYTYSTÄ!!!". Nyt tuli Rimpeläisen poikaan vipinää. Salamana syöksyin hälytysnapille, ja säntäsin ovea kohti, karjaisten käytävälle: "Hei nyt syntyy, pää näkyy jo!". Oloni oli entistäkin epätodellisempi kun tajusin, ettei käytävällä näkynytkään kätilöitä, vain siivooja. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä ihmettelemään.
Vaistomaisesti palasin asemiin, valmiina ottamaan vauvan vastaan. "Hyvin menee, vielä vähän, pari senttiä enää, hyvä hyvä, ponnista!". Jos sekunnit voivat tuntua tunneilta, tämä oli sellainen hetki. Mutta lopultakin, pään putkahtaessa ulos, saapui kätilö kollegansa kanssa paikalle, juuri oikealla hetkellä. Mielestäni suoriuduin tilanteeseen nähden hyvin. Ehkä näkemistäni tv-ohjelmista oli ollut sittenkin hyötyä!
Minä siirryin sivummalle seuraamaan. Näin, kuinka vauvan tullessa ulos, napanuora oli kietoutunut hänen kaulansa ympärille. Ammattimaisella otteella kätilö sai sen kuitenkin nopeasti pois, eikä mitään vahinkoa tapahtunut. Lisäksi napanuora oli toisesta kohtaa kirjaimellisesti solmussa. Muistin, kuinka vauva oli iltaisin pyörinyt vatsassa niin, että kerran jo luulimme hänen kääntyneen väärin päin. Ehkä solmu oli syntynyt silloin.
Vaimoni on todellakin supernainen! Hän synnytti täysin luomuna, vain niin sanottu TENS-laite ehdittiin laittaa hieman helpottamaan supistusten tuomaa kipua.
Oloni oli euforinen ja huojentunut. Katsoessani tilannetta, näin päässäni ilmestyksen. Jumala istui valtaistuimellaan, hörähtäen rakkautta täynnä olevaan hyväntahtoiseen nauruun, lyöden samalla itseään kämmenellä polveen. "Tätäpäs ette arvanneet!" Aivan kuin hän olisi tehnyt meille pienen kepposen! Voi olla, että se olikin mielikuvitukseni joka ne tepposet teki, mutta oli miten oli, uskomme, että koko tilanne oli alusta loppuun Taivaallisen Isämme käsissä.
EDIT: Lue myös vaimoni kirjoitus kyseisen päivän kulusta äidin näkökulmasta.
