Jumala tappaa minut

Minä olen luonteeltani ehdoton. Jos jotain tehdään, se tehdään täysillä. Nuoruudessani minulla oli motto, minulla ja ystävilläni oli tapana sanoa, että ennemmin överit kuin vajarit. Päihdemaailmassa tämä tarkoittaa sitä, että aineita otetaan niin paljon kuin vain uskaltaa. Useasti olen ottanut kännitkin sillä asenteella, että juodaan niin paljon, että ei enää pysty tai lähtee taju. Olen halunnut hetkeksi sammuttaa aivoni. Selvinpäin minä olen paljon ajatuksissani ja koen asiat syvällisesti. Päihteistä olen hakenut "nollausta" ja huippuunsa viritettyä hyvän olon tunnetta. Huomasin, että alkoholi teki minusta rennomman ja ajattelin, että se tuo parhaat puoleni esiin. Erityisesti teininä hain kuitenkin tunnetta. Elämäni on muutenkin ollut elämyshakuista. Milloin olen kiivennyt näkötorniin ulkokautta, tai hakenut jännitystä jollain muulla henkeä tai terveyttä uhkaavalla tavalla, selvin päin. Tekemistäni kolttosista kirjoittaisi helposti kirjan.

Olen kertonut siitä, kuinka aloin useamman vuoden absolutismin jälkeen käyttämään alkoholia uudelleen. Alkoholi ei enää tuntunut pahalta "möröltä", joten ajattelin olevani kyllin vahva käyttämään sitä asiallisesti. Mutta kun aivot on jo valmiiksi ladattu edellä kuvailemillani toimintamalleilla, on se mahdotonta. Nyt hyväksyn asian. Ensimmäisen kerran kun otin alkoholia pitkän absolutismin jälkeen, join fiksusti viiniä yhden lasillisen ruoan kanssa. Mutta heti seuraavalla kerralla tuli ylilyönti. Olin ystäväni kanssa lomareissulla. Viikon kestäneen matkan viimeisenä päivänä, kun heräsimme huoneestamme, lattia oli täynnä tyhjiä viini ja viinapulloja. Repesimme hervottomaan nauruun josta ei ollut tulla loppua. Paitani oli revennyt ylhäältä alas asti, yökerhoon tuli porttikielto, sekä melkein aiheutin joukkotappelun. Tällä reissulla sain ystävältäni lisänimen "Menomies". No mutta, pojat on poikia.

Muutama vuosi tätä reissua myöhemmin, olin erään toisen ystäväni kanssa viettämässä iltaa. Meillä molemmilla on taustaa huumeiden käytössä. Wau, mikä mahtava kompo! Humalassa saimme idean, että käydään ostamassa "jotain". Kuulostaa helpolta, mutta kynnys tähän oli sittenkin sen verran iso, että ennen kuin suostuin, vaadin ystävältäni, että jos "jotain" käydään hakemassa, niin vedetään sitten kunnolla. Minä olin ollut niin kauan ottamatta, että en halunnut pilata sitä millään pienellä annoksella josta tulisi pelkkä vitutus. Ajatus kävi hänelle mainiosti. Ironiseksi tilanteen tekee erityisesti se, että minä olin samana päivänä luvannut yhteiselle ystävällemme pitää huolen, ettei mihinkään douppeihin kosketa. En koe tarpeelliseksi eritellä mitä kävimme hakemassa ja kuinka paljon, mutta haluan tämän tekstin yhteydessä kiittää ystävääni: Kiitos! Ei todellakaan tullut mitään vajareita! Muutamaa hetkeä myöhemmin ystäväni korisi kylpyhuoneen lattialla puolitajuttomana naama oksennuksessa, minä rojahdin slaavikyykkyyn, josta nousin vasta pari tuntia myöhemmin. Olimme sopineet treffit muutaman naispuolisen kaverimme kanssa baarissa, mutta kaikki tämä unohtui. Havahduimme vasta, kun baarit oli jo suljettu. Haluan kuitenkin mainita, että emme rännittäneet, en siis ole vetänyt suonensisäisesti sitten nuoruusvuosieni. Siitä periaatteesta onnistuin, ihme kyllä, pitämään kiinni. Tästä asiasta olen erityisen iloinen!

Tästä kokemuksesta seurasi "radottamisen" jakso, jonka aikana vedin kaiken mahdollisen huumeen minkä irti sain. Työni hoidin kuitenkin hyvin, nämä biletykset hoidin vapaa-ajallani. Tämä päättyi vasta, kun flippasin todella pahasti, otettuani jälleen reilusti kamaa. Minulla kesti kauan sisäistää, että kyseessä oli hyvinkin perinteinen hetkellinen psyykkinen sekoaminen, mutta kun se tapahtuu omassa mielessä ja osuu kaikkein arimpaan ja rakkaimpaan sopukkaan, asiaa on hankala käsitellä. Ollessani yksin kotona, päässäni alkoi yhtäkkiä, kuin salaman iskusta, vilistä hallitsemattomasti tuomitsevia raamatun jakeita ja hyvin pimeitä ajatuksia, joita en totisesti halua muistella. Sain pahan paniikkikohtauksen. Olin yksin kotona ja erittäin "tiloissa". Tämä kokemus oli niin mieltäni järkyttävä, että sain vielä tapahtuneen jälkeenkin näitä kohtauksia ja pelkotiloja. Edes itsensä psyykkaaminen ei auttanut. Ikuisena optimistina minä olen usein ollut se joka tsemppaa muita pahojen fiilisten yli, mutta nyt oma lanttuni meni tilttiin. Pahimmat lapsuuteni pelot nousivat jostain syvältä pintaan, en tuntenut armoa ja pelkäsin. Käsitykseni Jumalasta on ollut lapsuudestani asti jollain tapaa vääristynyt ja jyrkkä, enkä yhtään liioittele kun sanon, että tämä flippaus oli kuin maanpäällinen hengellinen helvetti, joka roihahti täyteen liekkiinsä. Tästä seurasi aika, jolloin pelkäsin jotenkin yhtäkkiä sekoavani. Kuulin mielessäni kuinka kaverini tulevat sanomaan: niin sille Teemulle sitten lopulta kävi. Se tuli hulluksi. Luojan kiitos, olen järjissäni!

Tämän pelottavan kokemuksen jälkeen jouduin perin pohjin käsittelemään uskoni perustukset ja suhteeni Jumalaan. Tunnemaailmani oli aivan sekaisin, eikä siihen voinut enää mitenkään luottaa. Ensin ikään kuin vakuuttelin itselleni, että enhän minä nyt sellaista syntiä ole tehnyt, etten voisi saada kaikkea anteeksi, mutta tajutessani lakihenkisen ja tekopyhän ajatukseni ristiriitaisuuden, minä lopulta luovutin. Minä ikään kuin ajattelin itseni pussiin. Tämä oli kuin väsytystaistelua, jota uskon, että sitä johti Jumala. Kuvainnollisesti nostin kädet pystyyn ja antauduin Jumalan rakkauden pistoolin edessä. Tunnustin, että olen niin läpikotaisin syntinen, että ei ole eikä tule mitään sellaista perustetta, miksi minut pitäisi taivaaseen ottaa. Vain Kristus jäi jäljelle, ainut toivoni. Sen olen kuitenkin ymmärtänyt, että tuosta pimeästä, valheellisesta huumekokemuksesta en ota elämääni yhtään mitään, vaan Jumalan sanasta. Jätän se sisällön omaan arvoonsa, mutta kokemuksena se oli kaikessa surrealistisuudessaan varsin opettavainen, vähän kuin olisi saanut sähköiskun. Koen tämän Jumalan armollisena pysäytyksenä. Olin täysin toivoton, mutta sain jälleen kokea Jumalan rakkauden elämässäni ja aloin parantua. Kokemukseni armosta on mullistunut.

Edellisessä tekstissäni kerroin lyhyesti siitä, kuinka tunnustin syntini seurakuntani pastorille. Voi kuulostaa helpolta, mutta nämä olivat elämäni vaikeimmat askeleet seurakuntaan. Minä kirjaimellisesti pelkäsin, että Jumala tappaa minut heti kirkon kynnykselle, niin kuin kävi raamatun Ananiakselle ja Safiralle, kun he tahallisesti koettivat pettää Jumalan Pyhää Henkeä. Siitä huolimatta jalkani veivät minua eteenpäin, aivan kuin joku toinen olisi ohjannut niitä. Olin positiivisesti yllättynyt kun pääsinkin ehjänä perille seurakunnan toimistolle. Vastassa ei ollutkaan tuomio, vaan minulle jälleen osoitettiin rakkautta. Sain tästä kohtaamisesta todella tärkeän oppitunnin omaan elämääni. Muistan tämän hetken aina, pastorini opetti omalla esimerkillään miten rakastaa. Aivan kuin itse Jeesus olisi ottanut minut vastaan. Noin puoli vuotta tapahtuneen jälkeen tapasin vaimoni. Olin jo lopettanut pornon katsomisen ja yhden illan jutut. Laitoin stopin myös treffailuille. En halunnut enää säätää, halusin vaimon, josta niin kauan olin jo unelmoinut. En halunnut sitä paskaa jossa olin elänyt, olen kurkkuani myöten täynnä sitä. En voi olla toteamatta tähän loppuun, että jos olet uskova ja elät synnissä, lopeta. Tunnusta syntisi Jumalalle ja jollekin toiselle uskovalle ja hae apua. Tilanteesi ei ole toivoton! Jos et vielä Jeesusta tunne, ei sinunkaan tilanteesi ole toivoton. Jeesus sanoi: Jokainen joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu. Jumala on hyvä, hän on Rakkaus.