Miksi kirjoitan?

Olen jo useamman vuoden kypsytellyt ajatusta omasta blogistani. En vain ole pystynyt aloittamaan, mutta nyt kun tapahtui tuo rattijuopumus, jokin "tulppa" aukesi kun tein lopullisen päätöksen jättää alkoholin pois. Nyt vasta koen vapautta kirjoittaa.

Minulle oli ihan luontaista aloittaa näistä rajummista aiheista, että sitten voisin kirjoittaa muustakin. Missään nimessä blogini painopiste ei tule olemaan menneisyyteni synnit, se ei missään vaiheessa ole ollut ajatukseni, päin vastoin. Ne, jotka tuntevat minut henkilökohtaisesti, tietävät että vihaan negatiivisuutta ja menneiden turhaa tonkimista. Nämä asiat oli kuitenkin käsiteltävä "alta pois".

Olen eräällä videolla julkisesti kertonut vapautuneeni huumeista ja syntisestä elämästäni, jonka näkivät tuhannet ihmiset. Nyt haluan julkisesti kertoa että lankesin. Miksi nyt vaikenisin, kun kaikki ei mennytkään kuten kuvittelin?

Lisäksi koen, että koska olen elämäni aikana palvellut Jumalaa useissa seurakunnan tehtävissä ja haluan palvella jatkossakin, on erityisen tärkeää olla avoin. Minut tunnetaan jo valmiiksi eri puolilla Suomea, eivätkä ihmiset ole tienneet näistä ongelmistani. He muistavat minut niiltä ajoilta, kun kaikki oli vielä hyvin. Ja sitten on ihmisiä, jotka tuntevat minun sekoiluni, mutta eivät tiedä taustaani hengellisessä työssä. Haluan olla molempiin suuntiin avoin ja rehellinen, erityisesti ylöspäin.

Toisin kuin helposti ajatellaan, tämä avoimuus ei ole lisännyt häpeän tunnettani, päin vastoin, olen vapautunut häpeästä, jota ristiriitainen elämäni aiheutti. Salailu ja valheessa eläminen lisäsivät häpeää. Se on kuin pilaantunut ruoka aromipesässä, jossa on kansi visusti kiinni. Haluan myös olla murtamassa Suomessa vahvasti dominoivaa vaikenemisen ja peittelyn kulttuuria. Kulissien takana on oikeita ihmisiä.

On ihan terve reaktio jos menneisyyteni tuntuu oksettavalta lukea, minua itseänikin tekee pahaa muistella. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että niin monille sellainen on arkipäivää. Asia ei vaikenemalla muutu. 

Koen surua uskovista jotka elävät synnissä, olkoon se sitten vastaavan kaltaista kuin minulla oli, tai jotain muuta. Uskon, että Jumala haluaa herätellä seurakuntaansa parannuksen tekoon. Näillä kirjoituksillani haluan siis myös ravistella synnissä eläviä uskovia. 

Kaikkein vähiten haluan "mässäillä" näillä asioilla, kuten jotkut ovat motiivejani tulkinneet. Olen vain kyllästynyt ympäripyöreisiin lässytyksiin. Olen saanut yhteydenottoja, joissa minulle on avauduttu kipeistä asioista ja synneistä. Olen saanut olla hetken tukena ja esirukoilemassa, rohkaista eteenpäin. On ollut ilo huomata, kuinka paljon avoimuuteni on jo nyt rohkaissut ja auttanut muitakin! Vihdoinkin voin laulaa täydestä sydämestäni Herralleni:

"Syntini häpeän sä veit

Armahdit perilliseks teit

Olet mun kaikkeni

Kompastun saatan horjahtaa

Silti et hylkää kulkijaa

Olet mun kaikkeni

Jeesus, mestari, kiitos sinulle"

Entä miten sitten perheeni ja vaimoni perhe on suhtautunut? Kyllä, tämä kaikki on tullut heille järkytyksenä. En olisi puhunut heille sanaakaan näistä asioista, ellen itse uskoisi, että kaikki se on nyt taakse jätettyä elämää. En olisi aiheuttanut rakkaimmilleni turhaa huolta. Puhumattakaan että olisin aloittanut julkisen blogin! Olemme kuitenkin jutelleet asioista ja kaikki on nyt hyvin. 

Paljon on myös kyselty, että enkö ollenkaan ajattele lapsiani. Kyllä ajattelen. Ajattelen heitä enemmän kuin kaikki kysyjät yhteensä. En minä tyhmä ole (Mensan nettitestissä sain paremman tuloksen kuin 80% suomalaisista), vaikka jotkut niinkin ajattelevat. Ymmärrän kyllä, miten netti toimii. Ymmärrän, että on mahdollista, että lapseni saattavat joutua tulevaisuudessa kuulemaan isänsä menneisyydestä.

Pidän kuitenkin parempana vaihtoehtona, että lapseni näkevät rohkeuteni olla avoin, haluni auttaa muita, sekä kantaa vastuun rikoksistani. Uskon ja toivon, että lapsemme vielä joskus osaavat arvostaa sitä, että isä teki niin kuin koki oikeaksi, eikä kuunnellut ihmisten mielipiteitä ja painostusta.

Tulemme puhumaan näistä asioista myös lapsillemme kun aika on siihen kypsä. Minä olen kirjoittanut juuri siitä syystä, että voisin täysin jättää menneisyyteni ja mennä elämässä eteenpäin. Lapset tarvitsevat tervejärkisen isän, jota menneisyyden haamut eivät piinaa. 

Myös avioliittoon tämä avoimuus on vaikuttanut positiivisesti. Vaimoni on tukenut minua kirjoittamisessa ja antanut korvaamatonta apua. Olemme kahden kesken käsitelleet ja käyneet läpi menneisyytemme, siksi meidän on helpompi suhtautua nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Mikään mistä olen kirjoittanut, ei ole tullut hänelle yllätyksenä.

Mutta ennen kaikkea aloitin tämän blogin itseni takia. Tämä on ollut minun tapani käsitellä asioita, näistä asioista puhuminen ja kirjoittaminen on toiminut minulle kuin terapiana. Haukkumista osasin myös odottaa, se kuuluu asiaan kun bloggaa julkisesti. 

Myös minulla ja meillä on pyhiä ja yksityisiä asioita, joista ei julkisesti toitotella. Eihän tänne nettiin päädy kuin joitain palasia elämästämme, puhumattakaan teksteistä jotka koskevat menneisyyttä. Emme siis tokikaan paljasta kaikkea. 

En kirjoita mistään mistä en ole täysin varma tai se ei tunnu oikealle. Nämä tekstit ovat luonnollisesti referointeja, lauseiden ja sanojen väliin mahtuu todella paljon tapahtumia, tilanteita ja lukematon määrä ajatuksia, joista en ole puhunut tai koe tarpeelliseksi puhua. Mutta että pääsisin elämässäni ja uskossani eteenpäin, koen että tämä blogi on ollut oikea tapa käsitellä menneisyyteni luurangot. 

Perkele vihaa avoimuutta, kun synnit tuodaan valoon, hänen syytöksensä menettävät voimansa. En tietenkään tarkoita, että kaikkien tulisi käsitellä asioitaan julkisesti, mutta pimeyteen ei kuitenkaan kannata jäädä! Minä uskon, että olen Jumalan tahdossa tässä kirjoittamisessani. Minulla on täysi rauha asiassa.

Nyt olen puhunut suuni puhtaaksi. Palaan näihin aiheisiin tästä lähtien vain, jos koen, että niin tulee jonkun suuremman hyvän nimissä tehdä. Olen alkanut pikkuhiljaa parantua, eikä mieleni ole enää niin synkkä ja toivoton, olen löytänyt kadottamani toivon uudelleen.