29.7.2018

Kätilö-isä

Tätä kirjoittaessani koen edelleen sellaista onnellisuuden tunnetta, että en oikein osaa käsitellä sitä. Harva asia elämässäni on mennyt niin kuin itse suunnittelin tai oletin, eikä pojan syntymä tehnyt poikkeusta! Selvää oli kuitenkin alusta asti se, että halusin olla synnytyksessä mukana. Kaikille miehille terveisiä: suosittelen!


Odotusaika oli oikeasti hienoa kaikkineen, mutta loppua kohden aloin kaivata vaimoani takaisin. Hänestä tuli todella kömpelö, koko ajan sattui jonnekin, ja olo oli ilmeisen tukala. Venyin miehenä moneen, paljon enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Lause "minä en pysty tehdä montaa asiaa samanaikaisesti, asia kerrallaan, kiitos", tuli loppua kohden tutuksi, kun jouduin vaimon sekä Aadan tarpeiden ristituleen. Hermojen palamiseltakaan ei vältytty.

Ennen h-hetkeä vaimoni valmensi minua "pakottamalla" minut katsomaan synnytysvideoita. Meillä oli itse asiassa ihan hauskaa kun katselimme niitä. Minä vitsailin, että raskaus tulee menemään niin paljon yliajalle, että poika syntyy kuusi kiloisena. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kaikki tapahtui lopulta niin nopeasti, että minäkin sain olla hetken kätilönä!


Tuon päivän aamuna, jolloin poika syntyi, emme vielä kumpikaan aavistaneet mitään, olimme asennoituneet siten, että synnytys menisi ainakin seuraavalle viikolle. Kaiken lisäksi vaimostani oli vaikea tulkita milloin pitäisi lähteä. Pelkäsin, että hän sinnittelisi niin pitkälle, että lapsi syntyisi lattialle. Hän ei käytä edes särkylääkkeitä ennen kuin pää on irti! Siksi kyselin usein, että miltä nyt tuntuu. Tosin hän oli sitä mieltä, että ottaa sitten synnytyksessä vastaan kaiken mahdollisen kivunlievityksen.

Supistuksia oli tullut jo koko aamun tiheästi. Vaimo soitti synnärin päivystykseen, ja sieltä neuvottiin, että tulkaa vasta sitten, kun olo alkaa olla sietämätön. Luojan kiitos emme uskoneet päivystyksen tätiä, muuten olisi tapahtunut juurikin niin, että lapsi olisi putkahtanut maailmaan kotona!

Hetkeä myöhemmin päätimme hälyttää Aadan hoitajan paikalle ja soitimme taksin. Taksissa alkoivat sitten minunkin hälytyskelloni toden teolla soida, vaikka olinkin uskaltanut jo veikata, että jospa poika sittenkin syntyisi kyseisen päivän aikana. Vaimo vääntelehti ja puuskutti niin tuskaisesti, että todella ymmärsin, että nyt on tosi kyseessä.

Minä ja taksikuski juttelimme rauhallisella ja itsevarmalla äänellä, ettemme ainakaan loisi paniikkia ja turhaa lisästressiä takapenkille. Kun katseemme kohtasivat, tiesimme sanattomasti, mikä on homman juoni. Sisimmässäni en ollut kuitenkaan ollenkaan varma, että tapahtuisiko synnytys jopa autossa.


Perillä meidät ohjattiin vain pienen odotuksen jälkeen suoraan synnytyssaliin. Käsitykseni koko kuviosta muuttui heti kättelyssä. Mielikuvani oli ollut hieman yliampuva, ilmeisesti johtuen telkkarin sairaalasarjoista. Paikalla ei ollutkaan hirveää hälinää ja kymmentä lääkäriä, vain yksi kätilö. Hölmistyneenä kuiskasin vaimolleni, että eikö tänne tosiaankaan tule muita meidän ja kätilön lisäksi.

Vaimoni oli jo pitkään haaveillut, että pääsisi ennen synnytystä ammeeseen. Salissa, johon tulimme ensiksi, ei kuitenkaan ollut ammetta, joten kätilö lähti valmistelemaan siirtoa toiseen huoneeseen. Kätilön täyttäessä ammetta, tilanne eskaloitui kuitenkin sen verran pahaksi, että vaimoni päättikin luopua ajatuksesta lämpimässä vedessä köllöttelystä.

Kiitos ystävällisen kätilön, hän haki nopeasti epiduraalipuudutuksen, mutta ihme kyllä, hän ei vankasta kokemuksestaan huolimatta onnistunut pistämään kanyylia. Minä taas koetin samalla pohtia, että mikä se miehen rooli tässä nyt sitten olikaan, enkä oikein tiennyt kuinka päin olisin. Pidin vain rakastani kädestä kiinni ja tsemppasin parhaani mukaan, sekä pyrin välttämään typeriä vitsejä, joita minulla on tapana laukoa.

Vaimon huutaessa vieressäni suoraa huutoitkua, tuntui minusta miehenä todella avuttomalta katsoa tällaista brutaalia menoa, voimatta auttaa mitenkään. En enää koskaan vitsaile synnytyksestä, en ainakaan vaimoni kuullen. Koska epäonnistuneen pistoksen takia ei ollut aikaa ja hyötyä kokeilla sitä enää uudelleen, kätilö poistui kiireesti hakemaan vaihtoehtoista kipupiikkiä, sanoen tulevansa parin minuutin kuluessa takaisin.


Oven sulkeutuessa hänen takanaan, seurasi hetken hiljaisuus, kuin tyyntä myrskyn edellä. Hiljaisuus rikkoutui, kun vaimoni parkaisi jälleen kivusta, ja kuulin hänen suustaan sanat joita en koskaan unohda: "Ei ei ei, vauva syntyy nyt! Teemu, se syntyy NYT! Oloni oli epäuskoinen. Syntyy, miten niin syntyy!? Ai nyt vai? Vaistomaisesti nousin tuoliltani, ja kurkkasin haarojen väliin. Ei hyvää päivää, vaimo puhui totta, päälaki pullisteli jo hieman! Tässä rytäkässä roiskui myös hieman kakkaa kädelleni, mutta ei siitä sen enempää.

Ihmettelin näkemääni ehkä sekunnin, kunnes vaimo huusi uudelleen: "PAINA HÄLYTYSTÄ!!!". Nyt tuli Rimpeläisen poikaan vipinää. Salamana syöksyin hälytysnapille, ja säntäsin ovea kohti, karjaisten käytävälle: "Hei nyt syntyy, pää näkyy jo!". Oloni oli entistäkin epätodellisempi kun tajusin, ettei käytävällä näkynytkään kätilöitä, vain siivooja. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä ihmettelemään.

Vaistomaisesti palasin asemiin, valmiina ottamaan vauvan vastaan. "Hyvin menee, vielä vähän, pari senttiä enää, hyvä hyvä, ponnista!". Jos sekunnit voivat tuntua tunneilta, tämä oli sellainen hetki. Mutta lopultakin, pään putkahtaessa ulos, saapui kätilö kollegansa kanssa paikalle, juuri oikealla hetkellä. Mielestäni suoriuduin tilanteeseen nähden hyvin. Ehkä näkemistäni tv-ohjelmista oli ollut sittenkin hyötyä!

Minä siirryin sivummalle seuraamaan. Näin, kuinka vauvan tullessa ulos, napanuora oli kietoutunut hänen kaulansa ympärille. Ammattimaisella otteella kätilö sai sen kuitenkin nopeasti pois, eikä mitään vahinkoa tapahtunut. Lisäksi napanuora oli toisesta kohtaa kirjaimellisesti solmussa. Muistin, kuinka vauva oli iltaisin pyörinyt vatsassa niin, että kerran jo luulimme hänen kääntyneen väärin päin. Ehkä solmu oli syntynyt silloin.


Vaimoni on todellakin supernainen! Hän synnytti täysin luomuna, vain niin sanottu TENS-laite ehdittiin laittaa hieman helpottamaan supistusten tuomaa kipua.

Oloni oli euforinen ja huojentunut. Katsoessani tilannetta, näin päässäni ilmestyksen. Jumala istui valtaistuimellaan, hörähtäen rakkautta täynnä olevaan hyväntahtoiseen nauruun, lyöden samalla itseään kämmenellä polveen. "Tätäpäs ette arvanneet!" Aivan kuin hän olisi tehnyt meille pienen kepposen! Voi olla, että se olikin mielikuvitukseni joka ne tepposet teki, mutta oli miten oli, uskomme, että koko tilanne oli alusta loppuun Taivaallisen Isämme käsissä.


EDIT: Lue myös vaimoni kirjoitus kyseisen päivän kulusta äidin näkökulmasta.

22.7.2018

Sinä et riitä

Nykyään kuulee eri puolilta paljon sitä, että sinä riität. Sinä riität sellaisena kuin olet. Melkeinpä voisi sanoa, että tästä lentävästä lauseesta on tullut jonkinlainen trendi. Tässä varmasti hyvää tarkoittavassa ajatuksessa on kuitenkin ongelma, kun sitä katsotaan evankeliumin näkökulmasta.

Käsitykseni tämän trendin tarkoitusperistä on sellainen, että sillä yritetään paikkailla kaikkialla maailmassa ihmisillä ilmeneviä itsetunto-ongelmia. Media, ja erityisesti sosiaalinen media, edesauttavat epärealistisuudellaan näitä ongelmia, koska helposti alamme vertailla itseämme muihin ihmisiin.

Näemme vaikkapa jonkun kuvan, ja ajattelemme, että enhän minä ole noin kaunis tai komea. Näitä esimerkkejä voisi listata tähän kokonaisen liudan, mutta napsitaan helpot pois. Monen on helppo samaistua tämän kaltaisiin itsetunto-ongelmiin.


Tästä näkökulmasta katsottuna, onkin hyvä hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. En minä voi mitään huonolle ryhdilleni tai isolle päälleni! On aivan turha murehtia tällaista. Jonkun mielestä olen komea, toisen mielestä en. So what!? Omasta mielestäni olen komea, vaimokin tykkää.

Ongelma alkaa paljastua vasta, kun menemme syvemmälle. Suhteellisen turvallisilla vesillä liikutaan kyllä vielä siinäkin pisteessä, kun vertailemme millaisia olemme ihmisinä luonteiltamme. Minä olen pääasiassa introvertti ajattelija, mutta suuttuessani kuin tulivuorenpurkaus, ja se on hyvä niin. Me olemme kaikki tavallamme ainutlaatuisia, tämä on tapani ajatella.

Hyväksyn siis sen, millainen olen persoonaltani, sinä olet sellainen kuin sinä olet. Minä lataudun parhaiten ollessani yksin, vaikka toisaalta viihdyn paikoissa, joissa sattuu ja tapahtuu. Rakastan esimerkiksi tapahtumia, joihin kokoontuu paljon ihmisiä! Useimmiten en kuitenkaan jaksa olla sosiaalinen. Valitettavasti tämä on joskus tulkittu myös ylimielisyydeksi.


Sukeltaessamme vielä syvemmälle ihmisen syvimpään olemukseen, paljastuu luontomme koko totuus karusti ja epämiellyttävästi. Jeesus sanoi, että ihmisen sydämestä lähtee kaikenlainen paha. Ei ole ketään hyvää, paitsi Jumala.

Siksi on erittäin petollista ajatella, että minä riitän, tai että kaikessa tulisi toimia kuten sydän sanoo, saatikka että sydämemme ääni olisi sellaisenaan "Jumalan tahto elämäämme". Oma sydämemme tapaa johtaa meidät lopulta pahasti harhaan.

Tästä kaikesta huolimatta minulla on sinulle iloinen uutinen: SINUN EI TARVITSE RIITTÄÄ! Vaikka kuinka yrität, et riitä, et millään inhimillisillä osa-alueillasi, lopeta siis kireä ja uskonnollinen pingottaminen. On suurta armoa, että Jumalalla on lääke kaikenlaiseen riittämättömyyden ongelmaan, nimittäin se, mitä Jeesus Kristus teki ristillä, vuodattaen verensä puolestasi. VAIN SE RIITTÄÄ JUMALALLE.

Uskoessasi evankeliumin, synnyt uudesti ylhäältä, ja saat uuden, Jumalan Hengestä syntyneen luonnon. Tällöin vanha on mennyt, ja uusi tullut tilalle. Siksi onkin erityisen tärkeää, ettei vanhaa syntistä minäänsä päästä enää valloilleen. Kokonaan emme siitä koskaan vapaudu, mutta Jumalan Hengellä nämä "vanhan minän" teot voi kuolettaa.

Armo peittää myös inhimillisen persoonamme ja ulkoisen olemuksemme kaikkine vikoineen ja piirteineen. Sekään ei nimittäin riitä, olit kuinka empaattinen tai avulias tai mitä hyvänsä. Minunkaan introverttiset ja syvälliset pohdintani tai ulkoinen komeuteni, eivät ylety edes lähelle Jumalan puhtautta ja pyhyyttä. Minäkin tarvitsen Kristusta, Jumala ei katso henkilöön.


Tästä uutispommista aukeaa aivan mahtavat näkymät! Minä saan levetä armossa, ja alkaa kantaa todellista hyvää Hengen hedelmää, Jumalan vaikuttamana. Olen siirtynyt kuolemasta elämään, perkeleen vallasta Jumalan Pojan valtakuntaan. Olen perillinen, Jumalan lapsi, ja saan omistaa Kristuksessa kaiken hengellisen rikkauden, sekä aivan uuden identiteetin. Wau!

Jos seurakunnissamme opetamme evankeliumin sijasta tämän maailman trendin mukaista, "sinä riität -evankeliumia", johdamme ihmisiä harhakuvitelmiin, ja teemme heille sen kuuluisan karhun palveluksen, mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan, ei mitään hyvää kuitenkaan.

Sen sijaan meidän tulisi julistaa Jumalan evankeliumin ilosanomaa! Joka uskoo, hänen syntinsä ovat lopullisesti pois pyyhitty. Ja jos lankeat, uskovalla on suuri etuoikeus tehdä synnistä parannus, johon Jumalan hyvyys kaikkia ihmisiä vetää.


Vielä lopuksi palataan hetkeksi takaisin pinnalle. Urheile, tee niin paljon hyvää kuin ehdit, pidä terveydestäsi huolta, opiskele, unelmoi, harrasta ja elä, mutta ennen kaikkea rukoile Jumalan tahdon toteutumista elämässäsi. Sen löydät ensisijaisesti raamatusta, Jumalan sanasta.

Älä koskaan eksy ajattelemaan, että voisit mitenkään ansaita armon, tai olisit sellaisenaan riittävä taivasten valtakuntaan. Se on lahja. Myöskään ulkoinen olemuksemme ei tätä lahjaa peri, siksi peilikuvamme ei tulisi olla elämämme keskipiste, vaikka siihen onkin välillä ihan hyvä vilkaista.

Todellinen tasa-arvo on sitä, että meistä jokaisesta on maksettu sama hinta, Kristuksen veren hinta. Siunausta elämääsi, Kristus on ylösnoussut ja elää!

15.7.2018

Miksi kirjoitan?

Olen jo useamman vuoden kypsytellyt ajatusta omasta blogistani. En vain ole pystynyt aloittamaan, mutta nyt kun tapahtui tuo rattijuopumus, jokin "tulppa" aukesi kun tein lopullisen päätöksen jättää alkoholin pois. Nyt vasta koen vapautta kirjoittaa.

Minulle oli ihan luontaista aloittaa näistä rajummista aiheista, että sitten voisin kirjoittaa muustakin. Missään nimessä blogini painopiste ei tule olemaan menneisyyteni synnit, se ei missään vaiheessa ole ollut ajatukseni, päin vastoin. Ne, jotka tuntevat minut henkilökohtaisesti, tietävät että vihaan negatiivisuutta ja menneiden turhaa tonkimista. Nämä asiat oli kuitenkin käsiteltävä "alta pois".

Olen eräällä videolla julkisesti kertonut vapautuneeni huumeista ja syntisestä elämästäni, jonka näkivät tuhannet ihmiset. Nyt haluan julkisesti kertoa että lankesin. Miksi nyt vaikenisin, kun kaikki ei mennytkään kuten kuvittelin?

Lisäksi koen, että koska olen elämäni aikana palvellut Jumalaa useissa seurakunnan tehtävissä ja haluan palvella jatkossakin, on erityisen tärkeää olla avoin. Minut tunnetaan jo valmiiksi eri puolilla Suomea, eivätkä ihmiset ole tienneet näistä ongelmistani. He muistavat minut niiltä ajoilta, kun kaikki oli vielä hyvin. Ja sitten on ihmisiä, jotka tuntevat minun sekoiluni, mutta eivät tiedä taustaani hengellisessä työssä. Haluan olla molempiin suuntiin avoin ja rehellinen, erityisesti ylöspäin.

Toisin kuin helposti ajatellaan, tämä avoimuus ei ole lisännyt häpeän tunnettani, päin vastoin, olen vapautunut häpeästä, jota ristiriitainen elämäni aiheutti. Salailu ja valheessa eläminen lisäsivät häpeää. Se on kuin pilaantunut ruoka aromipesässä, jossa on kansi visusti kiinni. Haluan myös olla murtamassa Suomessa vahvasti dominoivaa vaikenemisen ja peittelyn kulttuuria. Kulissien takana on oikeita ihmisiä.


On ihan terve reaktio jos menneisyyteni tuntuu oksettavalta lukea, minua itseänikin tekee pahaa muistella. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että niin monille sellainen on arkipäivää. Asia ei vaikenemalla muutu. 

Koen surua uskovista jotka elävät synnissä, olkoon se sitten vastaavan kaltaista kuin minulla oli, tai jotain muuta. Uskon, että Jumala haluaa herätellä seurakuntaansa parannuksen tekoon. Näillä kirjoituksillani haluan siis myös ravistella synnissä eläviä uskovia. 

Kaikkein vähiten haluan "mässäillä" näillä asioilla, kuten jotkut ovat motiivejani tulkinneet. Olen vain kyllästynyt ympäripyöreisiin lässytyksiin. Olen saanut yhteydenottoja, joissa minulle on avauduttu kipeistä asioista ja synneistä. Olen saanut olla hetken tukena ja esirukoilemassa, rohkaista eteenpäin. On ollut ilo huomata, kuinka paljon avoimuuteni on jo nyt rohkaissut ja auttanut muitakin! Vihdoinkin voin laulaa täydestä sydämestäni Herralleni:

"Syntini häpeän sä veit

Armahdit perilliseks teit
Olet mun kaikkeni
Kompastun saatan horjahtaa
Silti et hylkää kulkijaa
Olet mun kaikkeni

Jeesus, mestari, kiitos sinulle"


Entä miten sitten perheeni ja vaimoni perhe on suhtautunut? Kyllä, tämä kaikki on tullut heille järkytyksenä. En olisi puhunut heille sanaakaan näistä asioista, ellen itse uskoisi, että kaikki se on nyt taakse jätettyä elämää. En olisi aiheuttanut rakkaimmilleni turhaa huolta. Puhumattakaan että olisin aloittanut julkisen blogin! Olemme kuitenkin jutelleet asioista ja kaikki on nyt hyvin. 

Paljon on myös kyselty, että enkö ollenkaan ajattele lapsiani. Kyllä ajattelen. Ajattelen heitä enemmän kuin kaikki kysyjät yhteensä. En minä tyhmä ole (Mensan nettitestissä sain paremman tuloksen kuin 80% suomalaisista), vaikka jotkut niinkin ajattelevat. Ymmärrän kyllä, miten netti toimii. Ymmärrän, että on mahdollista, että lapseni saattavat joutua tulevaisuudessa kuulemaan isänsä menneisyydestä.
Pidän kuitenkin parempana vaihtoehtona, että lapseni näkevät rohkeuteni olla avoin, haluni auttaa muita, sekä kantaa vastuun rikoksistani. Uskon ja toivon, että lapsemme vielä joskus osaavat arvostaa sitä, että isä teki niin kuin koki oikeaksi, eikä kuunnellut ihmisten mielipiteitä ja painostusta.

Tulemme puhumaan näistä asioista myös lapsillemme kun aika on siihen kypsä. Minä olen kirjoittanut juuri siitä syystä, että voisin täysin jättää menneisyyteni ja mennä elämässä eteenpäin. Lapset tarvitsevat tervejärkisen isän, jota menneisyyden haamut eivät piinaa. 

Myös avioliittoon tämä avoimuus on vaikuttanut positiivisesti. Vaimoni on tukenut minua kirjoittamisessa ja antanut korvaamatonta apua. Olemme kahden kesken käsitelleet ja käyneet läpi menneisyytemme, siksi meidän on helpompi suhtautua nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Mikään mistä olen kirjoittanut, ei ole tullut hänelle yllätyksenä.


Mutta ennen kaikkea aloitin tämän blogin itseni takia. Tämä on ollut minun tapani käsitellä asioita, näistä asioista puhuminen ja kirjoittaminen on toiminut minulle kuin terapiana. Haukkumista osasin myös odottaa, se kuuluu asiaan kun bloggaa julkisesti. 

Myös minulla ja meillä on pyhiä ja yksityisiä asioita, joista ei julkisesti toitotella. Eihän tänne nettiin päädy kuin joitain palasia elämästämme, puhumattakaan teksteistä jotka koskevat menneisyyttä. Emme siis tokikaan paljasta kaikkea. 

En kirjoita mistään mistä en ole täysin varma tai se ei tunnu oikealle. Nämä tekstit ovat luonnollisesti referointeja, lauseiden ja sanojen väliin mahtuu todella paljon tapahtumia, tilanteita ja lukematon määrä ajatuksia, joista en ole puhunut tai koe tarpeelliseksi puhua. Mutta että pääsisin elämässäni ja uskossani eteenpäin, koen että tämä blogi on ollut oikea tapa käsitellä menneisyyteni luurangot. 

Perkele vihaa avoimuutta, kun synnit tuodaan valoon, hänen syytöksensä menettävät voimansa. En tietenkään tarkoita, että kaikkien tulisi käsitellä asioitaan julkisesti, mutta pimeyteen ei kuitenkaan kannata jäädä! Minä uskon, että olen Jumalan tahdossa tässä kirjoittamisessani. Minulla on täysi rauha asiassa.

Nyt olen puhunut suuni puhtaaksi. Palaan näihin aiheisiin tästä lähtien vain, jos koen, että niin tulee jonkun suuremman hyvän nimissä tehdä. Olen alkanut pikkuhiljaa parantua, eikä mieleni ole enää niin synkkä ja toivoton, olen löytänyt kadottamani toivon uudelleen.

8.7.2018

Jumala tappaa minut

Minä olen luonteeltani ehdoton. Jos jotain tehdään, se tehdään täysillä. Nuoruudessani minulla oli motto, minulla ja ystävilläni oli tapana sanoa, että ennemmin överit kuin vajarit. Päihdemaailmassa tämä tarkoittaa sitä, että aineita otetaan niin paljon kuin vain uskaltaa. Useasti olen ottanut kännitkin sillä asenteella, että juodaan niin paljon, että ei enää pysty tai lähtee taju. Olen halunnut hetkeksi sammuttaa aivoni. Selvinpäin minä olen paljon ajatuksissani ja koen asiat syvällisesti. Päihteistä olen hakenut "nollausta" ja huippuunsa viritettyä hyvän olon tunnetta. Huomasin, että alkoholi teki minusta rennomman ja ajattelin, että se tuo parhaat puoleni esiin. Erityisesti teininä hain kuitenkin tunnetta. Elämäni on muutenkin ollut elämyshakuista. Milloin olen kiivennyt näkötorniin ulkokautta, tai hakenut jännitystä jollain muulla henkeä tai terveyttä uhkaavalla tavalla, selvin päin. Tekemistäni kolttosista kirjoittaisi helposti kirjan.


Olen kertonut siitä, kuinka aloin useamman vuoden absolutismin jälkeen käyttämään alkoholia uudelleen. Alkoholi ei enää tuntunut pahalta "möröltä", joten ajattelin olevani kyllin vahva käyttämään sitä asiallisesti. Mutta kun aivot on jo valmiiksi ladattu edellä kuvailemillani toimintamalleilla, on se mahdotonta. Nyt hyväksyn asian. Ensimmäisen kerran kun otin alkoholia pitkän absolutismin jälkeen, join fiksusti viiniä yhden lasillisen ruoan kanssa. Mutta heti seuraavalla kerralla tuli ylilyönti. Olin ystäväni kanssa lomareissulla. Viikon kestäneen matkan viimeisenä päivänä, kun heräsimme huoneestamme, lattia oli täynnä tyhjiä viini ja viinapulloja. Repesimme hervottomaan nauruun josta ei ollut tulla loppua. Paitani oli revennyt ylhäältä alas asti, yökerhoon tuli porttikielto, sekä melkein aiheutin joukkotappelun. Tällä reissulla sain ystävältäni lisänimen "Menomies". No mutta, pojat on poikia.

Muutama vuosi tätä reissua myöhemmin, olin erään toisen ystäväni kanssa viettämässä iltaa. Meillä molemmilla on taustaa huumeiden käytössä. Wau, mikä mahtava kompo! Humalassa saimme idean, että käydään ostamassa "jotain". Kuulostaa helpolta, mutta kynnys tähän oli sittenkin sen verran iso, että ennen kuin suostuin, vaadin ystävältäni, että jos "jotain" käydään hakemassa, niin vedetään sitten kunnolla. Minä olin ollut niin kauan ottamatta, että en halunnut pilata sitä millään pienellä annoksella josta tulisi pelkkä vitutus. Ajatus kävi hänelle mainiosti. Ironiseksi tilanteen tekee erityisesti se, että minä olin samana päivänä luvannut yhteiselle ystävällemme pitää huolen, ettei mihinkään douppeihin kosketa. En koe tarpeelliseksi eritellä mitä kävimme hakemassa ja kuinka paljon, mutta haluan tämän tekstin yhteydessä kiittää ystävääni: Kiitos! Ei todellakaan tullut mitään vajareita! Muutamaa hetkeä myöhemmin ystäväni korisi kylpyhuoneen lattialla puolitajuttomana naama oksennuksessa, minä rojahdin slaavikyykkyyn, josta nousin vasta pari tuntia myöhemmin. Olimme sopineet treffit muutaman naispuolisen kaverimme kanssa baarissa, mutta kaikki tämä unohtui. Havahduimme vasta, kun baarit oli jo suljettu. Haluan kuitenkin mainita, että emme rännittäneet, en siis ole vetänyt suonensisäisesti sitten nuoruusvuosieni. Siitä periaatteesta onnistuin, ihme kyllä, pitämään kiinni. Tästä asiasta olen erityisen iloinen!


Tästä kokemuksesta seurasi "radottamisen" jakso, jonka aikana vedin kaiken mahdollisen huumeen minkä irti sain. Työni hoidin kuitenkin hyvin, nämä biletykset hoidin vapaa-ajallani. Tämä päättyi vasta, kun flippasin todella pahasti, otettuani jälleen reilusti kamaa. Minulla kesti kauan sisäistää, että kyseessä oli hyvinkin perinteinen hetkellinen psyykkinen sekoaminen, mutta kun se tapahtuu omassa mielessä ja osuu kaikkein arimpaan ja rakkaimpaan sopukkaan, asiaa on hankala käsitellä. Ollessani yksin kotona, päässäni alkoi yhtäkkiä, kuin salaman iskusta, vilistä hallitsemattomasti tuomitsevia raamatun jakeita ja hyvin pimeitä ajatuksia, joita en totisesti halua muistella. Sain pahan paniikkikohtauksen. Olin yksin kotona ja erittäin "tiloissa". Tämä kokemus oli niin mieltäni järkyttävä, että sain vielä tapahtuneen jälkeenkin näitä kohtauksia ja pelkotiloja. Edes itsensä psyykkaaminen ei auttanut. Ikuisena optimistina minä olen usein ollut se joka tsemppaa muita pahojen fiilisten yli, mutta nyt oma lanttuni meni tilttiin. Pahimmat lapsuuteni pelot nousivat jostain syvältä pintaan, en tuntenut armoa ja pelkäsin. Käsitykseni Jumalasta on ollut lapsuudestani asti jollain tapaa vääristynyt ja jyrkkä, enkä yhtään liioittele kun sanon, että tämä flippaus oli kuin maanpäällinen hengellinen helvetti, joka roihahti täyteen liekkiinsä. Tästä seurasi aika, jolloin pelkäsin jotenkin yhtäkkiä sekoavani. Kuulin mielessäni kuinka kaverini tulevat sanomaan: niin sille Teemulle sitten lopulta kävi. Se tuli hulluksi. Luojan kiitos, olen järjissäni!


Tämän pelottavan kokemuksen jälkeen jouduin perin pohjin käsittelemään uskoni perustukset ja suhteeni Jumalaan. Tunnemaailmani oli aivan sekaisin, eikä siihen voinut enää mitenkään luottaa. Ensin ikään kuin vakuuttelin itselleni, että enhän minä nyt sellaista syntiä ole tehnyt, etten voisi saada kaikkea anteeksi, mutta tajutessani lakihenkisen ja tekopyhän ajatukseni ristiriitaisuuden, minä lopulta luovutin. Minä ikään kuin ajattelin itseni pussiin. Tämä oli kuin väsytystaistelua, jota uskon, että sitä johti Jumala. Kuvainnollisesti nostin kädet pystyyn ja antauduin Jumalan rakkauden pistoolin edessä. Tunnustin, että olen niin läpikotaisin syntinen, että ei ole eikä tule mitään sellaista perustetta, miksi minut pitäisi taivaaseen ottaa. Vain Kristus jäi jäljelle, ainut toivoni. Sen olen kuitenkin ymmärtänyt, että tuosta pimeästä, valheellisesta huumekokemuksesta en ota elämääni yhtään mitään, vaan Jumalan sanasta. Jätän se sisällön omaan arvoonsa, mutta kokemuksena se oli kaikessa surrealistisuudessaan varsin opettavainen, vähän kuin olisi saanut sähköiskun. Koen tämän Jumalan armollisena pysäytyksenä. Olin täysin toivoton, mutta sain jälleen kokea Jumalan rakkauden elämässäni ja aloin parantua. Kokemukseni armosta on mullistunut.

Edellisessä tekstissäni kerroin lyhyesti siitä, kuinka tunnustin syntini seurakuntani pastorille. Voi kuulostaa helpolta, mutta nämä olivat elämäni vaikeimmat askeleet seurakuntaan. Minä kirjaimellisesti pelkäsin, että Jumala tappaa minut heti kirkon kynnykselle, niin kuin kävi raamatun Ananiakselle ja Safiralle, kun he tahallisesti koettivat pettää Jumalan Pyhää Henkeä. Siitä huolimatta jalkani veivät minua eteenpäin, aivan kuin joku toinen olisi ohjannut niitä. Olin positiivisesti yllättynyt kun pääsinkin ehjänä perille seurakunnan toimistolle. Vastassa ei ollutkaan tuomio, vaan minulle jälleen osoitettiin rakkautta. Sain tästä kohtaamisesta todella tärkeän oppitunnin omaan elämääni. Muistan tämän hetken aina, pastorini opetti omalla esimerkillään miten rakastaa. Aivan kuin itse Jeesus olisi ottanut minut vastaan. Noin puoli vuotta tapahtuneen jälkeen tapasin vaimoni. Olin jo lopettanut pornon katsomisen ja yhden illan jutut. Laitoin stopin myös treffailuille. En halunnut enää säätää, halusin vaimon, josta niin kauan olin jo unelmoinut. En halunnut sitä paskaa jossa olin elänyt, olen kurkkuani myöten täynnä sitä. En voi olla toteamatta tähän loppuun, että jos olet uskova ja elät synnissä, lopeta. Tunnusta syntisi Jumalalle ja jollekin toiselle uskovalle ja hae apua. Tilanteesi ei ole toivoton! Jos et vielä Jeesusta tunne, ei sinunkaan tilanteesi ole toivoton. Jeesus sanoi: Jokainen joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu. Jumala on hyvä, hän on Rakkaus.