Leikitään kotia

Lapsuuteni oli hyvä, mutta kolmen vuosikymmenen jälkeen olen alkanut käsitellä asioita, jotka eivät olleet hyviä. Tai no, oikeastaan prosessi alkoi jo parikymppisenä, mutta nyt alan olla kypsä niistä kertomaan. Minulla on melkoisen hyvät ja tarkat muistikuvat lapsuudestani. Meidän perhe on kokenut vuosien varrella jos jonkinmoista haastetta ja ongelmaa, mutta tähän mennessä kaikesta on selvitty. Tässä tekstissä kerron asiasta, jonka olen pitänyt sisälläni koko elämäni ajan. En ole kertonut tästä kenellekään, paitsi vaimolleni, joka oli ensimmäinen joka kuuli asiasta minun lisäkseni. On ollut kauheaa pitää sisällään asiaa, jonka tajuaa aiheuttaneen koko elämää leimanneen, mutta alkujaan tiedostamattoman häpeän tunteen. Ennen tämän tekstin julkaisua kerroin myös perheelleni, mutta nyt päätin jakaa asian julkisesti. Tätä kirjoittaessani mietin, että miksi näin teen, eihän tässä ole mitään järkeä, mutta jokin saa minut jatkamaan ja julkaisemaan tämän! Pelkään leimautuvani, pelkään että minulle aletaan naureskelemaan, pelkään, että kun näen ystäviäni, tämä on ensimmäinen asia mikä heille tulee minusta mieleen. Se on toki ihan luonnollista jos joku näin ajattelee, mutta älkää ystävät pelätkö, olen edelleen se sama Teemu kuin aina ennenkin. Minulla tulee mieleeni muutamia rohkaisevia esimerkkejä, jotka antavat minulle rohkeutta ja voimaa avata sanaisen arkkuni.

Lapsuudessani olimme paljon ulkona leikkimässä. Asuimme maaseudulla ja tekemistä riitti! Rakensimme majoja, seikkailimme pelloilla ja metsissä. Mielikuvitukseni oli rikas jo lapsena, joten jokainen leikki oli suuri seikkailu! Kepit muuttuivat keihäiksi, puun palasista vuolin puukolla viidakkoveitsiä, läheinen mummin ja ukin metsä muuttui hetkessä viidakoksi ja minä olin vähintäänkin Tarzan. Osasin tehdä jopa pajupillin joka oikeasti vihelsi ja toimi. Isän kanssa tehty veneretki ja perheen kanssa tehdyt Norjan matkat asuntoautolla, ovat mielessäni kuin eilinen päivä. Nämä ja paljon muuta, ovat niitä hyviä muistoja, joita haluan myös omille lapsilleni. Mutta kuten alussa totesin, lapsuudessani on myös negatiivisia kokemuksia ja tämä, mistä nyt kerron, on häpeän lisäksi rikkonut myös minäkuvaani. Nyt aikuisena ymmärrän minne juuret johtavat. Mutta jorinat sikseen, mennään asiaan.

Oli kesä, ja leikkiessämme ulkona, totta kai mukana oli myös naapureiden lapsia, tyttöjä ja poikia. Välillä tapeltiin, välillä naurettiin. Useimmiten oltiin pihalla, niin myös tuona kyseisenä kesäpäivänä, jolloin isäni oli pystyttänyt pihaamme teltan. En muista yövyimmekö siellä, mutta se oli kiva lisä leikkeihin. Pihamme kauimmalla reunalla oli oja, jonka päälle olimme taittaneet risuja katoksi. Se oli hauskaa! Tällä kertaa kaverinani oli yksi naapuruston vanhemmista pojista. Tämä poika, en muista kuka hän oli, ehdotti minulle että;

"Teemu! Leikitään kotia, sä oot vaimo ja mä oon mies!". En halunnut leikkiä kotia, ja tokaisin hänelle miehekkäästi takaisin, että "ei, sinä olet vaimo ja mä oon mies!".

Tämä ei kuitenkaan käynyt, vaan minua vanhempi poika sai taivuteltua minut tahtoonsa. Hän ehdotti, että menisimme leikkimään isäni pystyttämään telttaan. Teltassa hän laski housunsa alas ja käski minua tekemään itselleen seksuaalisen teon, jota kenenkään lapsen ei pitäisi kokea! Jokainen varmasti ymmärtää, että ei ole tarpeen mennä yksityiskohtiin. Luojan kiitos, hetken kuluttua pihalta alkoi kuulua ääniä, ja katsoessani teltan vetskarin raosta ulos, veljeni ja siskoni kävelivät pihalla kohti telttaa. Vetskarin sulkeuduttua sulkeutui myös tämä salaisuus sydämeni vetskarin taakse 30 vuodeksi. Nämä ovat minun varhaisimpia muistoja lapsuudestani. Nyt se on sanottu. Minä jouduin seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi ollessani vielä pieni lapsi. Vaikka teon tehnyt poika oli lapsi itsekin, se ei vähennä kokemuksiani häpeän ja syyllisyyden tunteista. Ymmärrän kyllä, että tapahtunut ei ollut minun vikani. Vihaa ja katkeruutta en koe, mutta olen käynyt läpi myös sen vaiheen, jossa ajattelin, että jos muistaisin kuka tämän teki, niin paukauttaisin turpaan. Ihan vain huvikseni.

On uskomatonta miten nöyryyttävälle tämän kaiken kertominen tuntuu. Samalla hieman jopa vähättelen asiaa, onko tämä edes kertomisen arvoinen asia, kun teko ei kuitenkaan toistunut? Silloin kun tapasin Even, päätin että kerron hänelle. Oli kivuliasta laskea suojamuurit alas ja luottaa, mutta vaimoni on erityinen nainen, siksi oli turvallista avautua näin nolosta asiasta. Päätin luottaa, ettei hän lyö minua asialla tai suhtaudu loukkaavasti. Minä olen pääasiallisesti introvertti, tästä johtuen minulla on taipumusta pitää asiat sisälläni. Usein tarvitsen pitkän prosessin että saan sanottua minua vaivanneen asian ulos. Nyt alan kuitenkin oppia.

Niin kuin alussa sanoin, tämä prosessi alkoi noin parikymppisenä, jatkuen tähän päivään asti. Erityisesti viimevuosina asia on vainonnut minua. Kävin kovan taistelun, että eihän tälläistä nyt ole oikeasti mikään pakko kenellekään kertoa, mutta aina kun "katsoin toisaalle", kuva tapahtuneesta lävähti kasvoilleni. Aloin tuntea, että Jumala nostaa asiaa esille. Käänteen tekevä oivallus tuli aika nopeasti, minä aloin ymmärtää, miten tapahtunut oli jättänyt psyykeeseeni niin vahvan arven, että se tulisi käsitellä perinpohjaisesti. Tämä arpi, sellaiseksi sitä kutsun, on vaikuttanut sielussani koko elämäni ajan, vaikka järjellä ymmärränkin asian todellisen laidan. Minun identiteettini meni rikki. Olen kuitenkin onnellinen, että Jumala nosti tämän tapahtuneen valoon.

Minä annan anteeksi.